Ajatusten virtaa ja virtaa hevosessa.

Niin tarvitaan, kun välillä pitää omaa ratsastusta ja sen ongelmia pohtia. Pitkällisen prosessin jälkeen päädyin lopputulokseen: teen liikaa ja en todellakaan kaikkea sitä oikein ja istunnassa on huikeasti parannettavaa, eikä venyttely ja vatsalihasten tekeminenkään pahitteeksi olisi.

Näihin päätelmiin minut ajoi toisten omistamat hevoset Flamingo, Pepe, Taavi ja Jemi. Flamingolla huomasin istuntaongelmani, sillä hevonen alkoi toimimaan pidempää ohjaa annettaessa. Se siis täytyisi, ennen kunnon tuntuman ottamista ratsastaa hyväksi pohkeella ja istunnalla: silloinhan se hevonen hakeutuu sille kädelle, kun muu toimii. Pepeä nyt en saanut mitenkään toimimaan alkuun. Hyvä kun laukkaa edes nosti, sillä niin eri apuja oli käytettävä. Sekä Taavi, että Pepe vaativat molemmat aika lyhyen ohjan, kun Matupelillä olen tottunut antamaan naruista tosi paljon tilaa eteen (vaikka helposti meneekin edestä matalaksi, niin se silti menee hieman paremmin, kun kaulalla on tilaa). Taavi oli myös aivan liian herkkä pesunkestävän Matupeli-ratsastajan avuille. Matupeli kun antaa paljon anteeksi ratsastajan "sähläystä", vaikka liiasta paineesta jalalla tai kädellä suuttuu. Taavi tuntui olevan viisimetriä väärinpäin ja väärässä suunnassa väärästä avusta. Millon takapää tuli sisään ja millon se otti ristiaskelia ulkona ja voi taivas. Eikun omia apuja rauhoittamaan. Jemi onkin ollut kaikista lempparein noista! Sen askellajit on pehmoset, istunta toimii sopivan verran ja kevyt kädelle. Ryhtiäkin löytyy, vaikka senkin osaan alas ratsastaa (paha minä..). Lasten unelmaratsku ja sellaisessa monilapsisessa perheessä Jemi asustaakin! Sellanen Matupeli vähän ylilempeenä ja helppona :)

Lisäksi Matsku tarvitsee hieman kurinpalautusta, kun ei ole multa moneen vuoteen käsistä kokonaan lähtenyt, mutta viime torstaina sitten päästi vähän alkaa pistelemään maneesissa minulle suututtuaan. Siihen toimii sopivasti massaetuinen ja osaava miesratsastaja meidän tallilta. Mies kun on melkein kaksi kertaa minun kokoiseni (joo en ole mikään pisin ja painavin, vaikka höyhenen kevyt en olekaan) niin ei Matupeliäkään huvita hirveästi olla pyllypää ja kiikuttaa minkä ehtii.

Matupeli osaa olla tosi huono linssilude. Tässä marraskuulta pieni otos ja ainoa kuva, jossa Herra on söpö. Sekin onnistui vasta, kun mama oli vieressä..

Ja näytti muuten tosi pienelle pyöreelle karvapalloponille meiän Matsku Flamingon selästä, kun sillä tammalla sitä korkeutta on niin, että en yllä satulaa vain nostamaan selkään vaan se pitää "heivata" sinne pienellä apuvauhdilla.

Paras joululahja laukassa

Matupeli ihan ilmiselvästi oli tyytyväinen appelsiiniyllätykseensä eilen, sillä tänään oli minun vuoroni saada joululahja. Se ei ollut mitään hörhöttelyä tai päätöntä juoksemista tuli peffan alla. Vaan minun ihana kohta 17 vuotta täyttävä suomiputteni pisti oikein upeaa laukkapohkeenväistöä tulemaan kumpaankin suuntaan. Tarkoitus oli siis mennä raviväistöjä, mutta Herra tahtoi kovasti mennä laukassa niin mentiin sitten laukkaväistöjä.

Kukaan Matskun vanhoista tutuista Koljonvirralta ei varmaan olisi uskonut, että joskus taipuu laukkaväistöt. Laukkaaminen kun toisinaan menee tällaiseksi, kun ei yhteistyötä löydetä.

Tämä siis eräältä Siirin valmennukselta, kun polle alkoi jo väsähtää.

Jouluratsastus

Joka meni ihan pipariksi - onhan nyt joulu.

Ei, se meni ihan rehellisesti ihan pieleen. Hevonen oli levoton ja tuhat jalkaa kipitti mahan alla. Liekö hangessa meneminen sai normaalin hyvän ja jäntevän työskentelyn muuttumaan ihan pieruksi juoksemiseksi. Kumpaakin meitä taisi hermostuttaa, kun ei mennyt kummankaan mieliksi.

Huomenna viedään Herralle sitten vähän omppuja, appelsiineja ja porkkanaa joulutervehdykseksi.

Ja Matupeli tietty toivoo ensijouluna joululahjaksi punaisia pinteleitä ja punaista satulahuopaa.

Lahjontaa ja pakkasta

Tänään oli -19 astetta pakkasta suunnatessani tallille. Aivan liikaa ratsastukseen(ei hevoselle, ratsastaja oli muuttunut liian pahoin rautakangeksi), mutta juuri sopiva taluttamiseen ja maastakäsittelyharjoituksiin, joita 1,5 vuotta sitten kesällä Vladimir Georgiev neuvoi jääräpäisen Matupelin kanssa tekemään. Muutama porkkanan pala taskussa, kunnon kouluraippa kädessä ja suistittu Herra toisessa suunnattiin maneesiin taistelemaan ihmisten kunnioituksesta.

Keskinäinen luottamus ja mielihyvä keskenään touhuilusta kasvoi, vaikka emme ehkä saaneet minun haluamiani tuloksia. On huomattavan raivostuttavaa kerätä maneesissa ratsastuksen jälkeen paskat pois, kun rakas nelijalkaiseni kävelee melkein päälle talikkoa nostellessani. Siinä on paljon opeteltavaa, mutta  paljon silti saimme tänään aikaan ainakin pienen lahjonnan avulla. Herra herkkusuu kun tekee oikein kernaasti vaikka mitä palasta porkkanaa tai useammasta.

Maneesissa teluaminen päätyi ulkona koulukentän paksuun hankeen ja siell pyörimiseen ja ravailuun. Mahtoi tehdä hyvää hevosen keholle ja päällekin saada vähän vaihtellua.

Lumihangen kaivaminen oli ihan parasta.

Edistyksen ensiaskeleet

Kokeillaan mitä tällä bloggaamisella saa aikaan kahden jääräpään tahtojen taistelusta. Kantaako se ihan uudenlaista tuulta ja hedelmää ja motivaation rajatonta nousua vai laskeeko se kaiken itsetunnon ja luottamuksen toimivaan yhteistyöhön? Kokeillaan siis.

Tahtojen taistelu on juurikin nimensä mukaista: jääräpäinen suomenhevosruuna ja jääräpäinen ratsastajatyttö yrittävät päivittäin saada yhteistyönsä luistamaan, kumpikin tottakai oman mielen mukaisesti. Silti tuo yhteistyö kantaa aikaajoin hedelmää ja edistytäänkin. Valmentautua yritetään ja kilpaileminen on toteuttamaton haave.

Motivoituneita ja oppimaan innokkaita olemme molemmat. Aina pitäisi olla parempi ja parempi ja parempi. Eli tähtäin on korkealla, vaikka emme ole kilpailuihin asti päässeet vielä.

Muutama kuva meistä kahden vuoden takaa. Ja tuoreempia hankitaan kamerasta!