Jälkimeiningit

Tällä kuvalla on hyvä aloittaa viimeisten Siirin tuntien pohtiminen: äiti päätti pitää pienen taidekuvaustuokion maneesissa, vaikka tarkoitus oli videoida ratsukkoa, että ratsastaja voi kotona itkeä kummallista istunaa, hytkymistä tai muuten vain pieleen menneitä pätkiä.

On tosi ihana, että äiti vaivautuu videoimaan meidän menoa niinkin paljon, sillä video ei valehtele. Ei kyllä peilitkään, mutta peilistä näkee vain vilauksen tai pienenpätkän. Videolta voi katsella monta minuuttia omaa könötystä ja virherikasta ratsastusta. Voi kokea monen kokoisia epätoivon hetkiä tätä kamalan näköistä farssia seuratessa ja pohtia luovuttavansa tai yrittävänsä enemmän. Itse yleensä päädyn jälkimmäiseen.

Videoilta myös näkee sen rehellisen edistyksen. Videolta huomaa, kun kädet alkaa pysymään alhaalla tai keskivartalon pysyvän paremmassa paketissa. Nyt tosin viimeisimpiä valmennuksia en ole päässyt videolta seuraamaan, kun kamera temppuili äidille viime perjantaina taidekuvien muodossa ja eilen oli muistikortti unohtunut täyteen (ja äiti kun kuvaa ilman laseja, niin ei se nää tehdä kameran kanssa mitään erikoisempaa, kuin painaa rec-nappulaa videoidessa ja kuvatessa pelkkää kuvanottamisnappulaa :D).

Mutta valmennukset ovat tehneet hyvää ja seuraavina päivinä hevonen on tuntunu todella hyvälle ratsastaa! On ollut osittain apinan raivolla ratsastamista, että saa jutut toimimaan. Ja voi ihana, sitten kun toimii! Perjantaina Matsku oli omituisella työmyyrä-tuulella ja hirveen mielellään teki mitä pyydettiin. Eilen en taas ehtinyt verrytellä ihan tarpeeksi vapaapäivän jäljiltä ja alla olikin reipas, hieman kankea hevonen, joka ei kyllä alkuun tuntunut mitään haluttua antavan ilmaiseksi tai sitten vain itse en osannut ratsastaa ollenkaan. Kuitenkin hyvä pätkiä oli ja hevonen tuntui todella hyvälle loppupuolella isoimmat taistelut selätettyämme ja minun keskityttyä ratsastamaan oikein.

Puhelin-Matupeli

Vaiko some-Matsku? On Matupeliä ikuistettu kamerakameran lisäksi puhelimellakin useaan otteeseen. Puhelimen sisältö tosin harvoin päätyy elektronisesta laitteesta toiseen, mutta kerrankin päätyi.

Pusipusi vaan!

Matupelin lemppari tytön tekemä letti otsatukassa ;)

Maneesikuvassa on vielä sporttinen ja "timmi" kesäkarva-Matupeli. Tämän hetkinen hevoseni muistuttaa enemmän teddynallea - korvia myöten... Onnistuneita maastoreissuja ja muita onnistumisen fiiliksiä ja mun uus lemppari Swing pro air!

Oli pieni ukkonen ja tarhat muuttuivat lammikoiksi kesällä.

Oi sitä riemua, kun maastoilut alkoi sujumaan luottamuksen ja hallinnankin kannalta!

Menomatkafiiliksiä ypäjälle ja tietysti suomenhevosen päivänä suomenhevosilla maastohaahuilua äidin kanssa! Ilman kypärää ratsastus ei kuulu todellakaan mun suosikeihin. Mä tykkään pitää potan päässä lähestulkoon vaikka mikä olisi (poikkeuksena poikkeukset ja jouluratsastus, kun silloin on tonttulakki!), mutta kerran se oikeankokoinen pääsi kotiin unohtumaan ja kummasti ei edellisenä päivänä Siirin tunnilla pidetty liian pieni potta päänsärkyineen ja puristuksineen innostanut. Ei kerrota tästä kellekään, jooko? Mulla on rehellisesti sanottuna turvaton olo ilman kypärää ratsailla ja mun on vaikea ymmärtää ilman kypärää ratsastavia, etteikö niillä ole. :D Kaiken lisäksi mulla on alla hevonen, jonka johonkin suuntaan ampumisen todennäköisyys on lähestulkoon nolla ja sivukoikkaloikka todennäköisyys on nolla ja silti tuntuu kypärättä ratsastaessa, että kohta mä makaan kallo halki tuolla maneesin nurkassa.

Mitä Matupelin jälkeen?

Ihan tosi. Mitä Matupelin jälkeen?  Sitten kun se kasvaa horsmaa tai koristaa takanreunustaa purkissa ja uhkaan lapsia, että jos ne ei ole kunnolla päästän Matupelin irti.

Eihän tämä ajankohtaista ole vielä ollenkaan. Tiedä vaikka se porskuttaa kolmekymppiseks! Silti mietin näitä juttuja joskus. Ostanko uuden hevosen? Mikäli ostan niin hankinko jonkun puoliverisen, uuden suokin, ison ponin vaiko jonkun muun kivan? Vaihtoehtoja on paljon ja aikaa valita. Vai liekö hankin hevosta ollenkaan. Ratsastelen vuokrahepoilla tai palaan ratsastuskouluun.

Kaikista hassuinta tässä hommassa on se, ettei mikään näistä vaihtoehdoista tunnu sopivalle. Uusi suokki olisi ehkä luontevin, sillä kymmenestä harrastusvuodesta kahdeksan on käytetty erittäin suomenhevospainotteisesti. Ongelmana on vain se, että mulla on jo unelmieni suokki. Ei ehkä sellainen kuin suomenmestaruuksissa nähdyt upeat liitokaviot, mutta löytyy jalkaa ja kaulaa ja lyhyt kiva selkäkin, mukava ratsastaa, luonteikas, ystävällinen ja mulle just paras. Muita vaihtoehtoja en edes pohdi nyt, sillä ne menevät niin kaukaa huti että huhheijaa.

Mutta mikä tekee Matupelistä just sopivan mulle? Me ollaan menty päin mäntyä monet kerrat, muutamasti jopa kirjaimellisesti, ja kehitys on lähtenyt menemään perse edellä puuhun useasti, vaan tässä sitä ollaan. Ei meiltä vastalaukka suju kuin toiseen suuntaan ja laukkaväistötkään ei toimi kuin erittäin hyvänä päivänä, mutta hei, haittaako se? Ei mua ainakaan, sillä parasta kuitenkin on yhdessä tekeminen ja elämässä yhdessä eteenpäin meneminen. Ei ehkä kaikilla se ole paras juttu, mutta meillä on. On ihan mahtavaa oppia uutta hevosesta ratsastuksessa sekä muuten, on mahtava opettaa hevoselle uutta ja mahtavaa oppia yhdessä uutta.

Kuvan ottanut tallinpitäjä Raisa Vähähyyppä.

Parasta näissä kahdeksassa vuodessa on ollut yhdessä oleminen ja tekeminen estekisoissa kieltoineen ja mökkiteillä päättömästi ja kontrollitta laukkaaminen, vaikka itkua on väännetty miljoonasti ja vitutus on ollut suurta. On Matupeli tullut kirottua maan alle enemmän kuin muutamaan otteeseen asioiden mennessä oikeasti  ja leikisti persiilleen ja kun on tuntunut ettei me ikinä opita ja kaikki on perseestä ja me ollaan ihan huonoja. Ehkä me ollaankin ihan huonoja, mutta ei se niin paha juttu ole, sillä me ollaan yksinkertaisesti kasvettu yhtä matkaa. Itse en osannut mitään, kun Matupeli saapui, eikä osannut hänkään. Me ollaan opittu yhdessä! Yhtä matkaa kasvettu kieroiksi ja epäsikiöiksi (oikeasti varmaan ollaan kehitytty vuosien saatossa samaan suuntaan kieroiksi, mikä hankaloittaa esim sitä vasenta laukkaa...) ja se on ollut riemukasta aikaa kokonaisuudessaan - unohdetaan nyt ne kaikki vitutuksen hetket, kun mieleni on tehnyt murjoa Matupeli henkisen nöyryyttämiseni jälkeen rusinaksi kuoppaan. 

Huomioikaa kuskin ilme.

Kokeilin muutamaa osaavaakin ponia Matupelin saapumisen jälkeen, mutta onneksi ei vaihdettu! Ei siinä olisi samanlaista kasvutarinameininkiä, etenkin meininkiä, kuin tässä, vaikka kasvitarina saattaisikin olla ja varmasti olisin oppinut enemmän ja olisin nyt parempi ratsastaja mitä tällä hetkellä olen. En mä olisi osaavammalle ponille olisi voinut opettaa varmaan mitään, kun se olis opettanu vaan mua. En olis voinu opettaa laukannostoja, en olis voinu opettaa peruutusta tai mitään muuta, mikä nykyään on meille ratsukkona helppoa. Esimerkiksi Matupeli ei meille tullessaan peruuttanut ollenkaan: hänen mielestä ainoa tie oli siinä vaiheessa ylöspäin. Toki tämä on vaatinut valmentajia ja opettajia ja heidän pitkiä hermojaan, etenkin hermoja luulisin. Meillä on monia päiviä, kun ollaan pelkästään napit vastakkain ja molemmat tuntuvat olevan murhan himoisella tuulella (kyllä meillä tunteet peilautuu keskenään hyvinkin välillä, etenkin kun mua kiukuttaa). Meillä onkin sopimus, että Marin paskana päivänä tehdään jotain keskinäistä kivaa, eikä yritetäkään mitään kiukkualtista.

Meillä on oikeasti ollut ihan sairaan mahtava 8 vuotta ja nyt mä kaipaan hevosen selkään, tai siis Matupelin selkään, koska olen viimeksi ratsastanut viikko sitten ja perjantaista asti ollut jossain ihmeen kuoleman taudissa. Tämmöinen pieni pakkotauko sai kylläkin ajatuksia liikkeelle. Onkohan se hevonen seuraavan kerran keskari pystyssä "turhaa sä täällä naamaas näytät kun et oo viikkoon näyttäny", kun seuraavan kerran menen tallille.

Mun paras kaveri! Ehdottomasti! (mä en kyllä välttämättä oo Matupelin. Veikkaan että sen paras kaveri on Ninna ja porkkanat ja ruokatädit.)

Paljon pilkkuja ja ruusukkeita

Olen taas saanut uusia kokemuksia hevosmaailmassa. Pääsin mukaan Knabstupin hevosten kantakirjaukseen ja näyttelyyn tallimme knabetamma Divinan, Divinan omistajan ja tallinpitäjän kanssa. Ihan mieletöntä oli päästä mukaan katselemaan söpöjä pilkullisia hevosia ja kuuntelemaan rakenne- arvosteluja.

Päivä alkoi hevosen pienellä juoksuttamisella omistajien toimesta tallilla, viimehetken siistimisellä, harjan letityksellä ja vielä hevosen paketoinnilla kuljetusta varten. Koppiin olikin astelemassa vallan kaunis ja edustuskelpoinen tamma (toki se koppiin astelu ei nupitettuna ja paketoituna sitten mitään lempipuuhaa ollutkaan, vaikka mainiosti sinne sitten päätyikin).

Kauniista ja ilmeikkäästä päästä ropisi pisteitä hurjasti arvosteluissa.

Paikan päälle päästyämme kipaisimme vielä pienet juoksutukset tekemään. Divina käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka matkalla pahinta pelkäsimme ja kävimme kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi. Kyllähän sitä vähän jännittää täytyy. Ainakin minä jokaisessa jännässä jutussa Matupelin kanssa jännitän hurjan paljon ja yleensä tartutan sen vielä hevoseenkin. Onneksi Divinaan ei meidän ihmisten jännittäminen hirveästi tuntunut tarttuvan. Ihmispuolen jännittämisestä huolehti Divinan omistaja ehkä eniten, kun ei tamma aina ole täysin mallikelpoisesti käyttäytynyt ja tottakai kilpailutilanteessa toivoo hevosen toimivan ja olevan mallikelpoinen.

Ensimmäisen kerran kameroille poseerattiinkin juoksutuksen jälkeen jopa pariin kertaan. Upean näköistä oli!

Hyvä treenailu ja harjoittelu kantakirjausta varten tuotti tulosta ja Divina oli kuin olikin loistava! ;) Käyttäytyi ehkä rauhallisemmin kuin muut hevoset. Seisoi rauhassa, juoksi rauhassa ja meni sinne minne pitikin. Ainoa pieni vähän jännä juttu taisi olla säkäkorkeuden mittaaminen kun erinäisiä taktisia mittoja tutkittiin. Siinä piti vähän teluta, mutta lopulta sekin sujui lähes ongelmitta. 

Sitten kovalla juoksuttaessa tutkittiin hieman jalkoja ja varmasti muitakin juttuja. Tarkkaan en tiedä missä välissä mitäkin tapahtui, sillä tuomarit puhuivat suurimmaksi osaksi tanskaa ja siitä möpellyksestä, näin viehättävästi ilmaisten, en osannut yhtään mitään tulkita. Tuula ja Divina tekivät hyvää työtä ja Tuulankin jännitys alkoi jossain vaiheessa helpottaa, vaikka kahvitaukokin piti pitää hevonen toisessa kädessä ja kahvikuppi tai korvapuusti toisessa.

Sitten odoteltiinkin maneesia ja siellä kävelyä, viimeistä arviointihommelia ja irtojuoksutusta ja tietysti palkintojen jakoa ja rakennearvostelujen kuulemista (puhunkohan nyt ollenkaan läheskään oikeilla termeillä tai edes sinnepäin....). Knabetammat olivat maneesissa ensin koko porukka ja arvioitiin varsat (ja samalla niiden emät) yksitellen ja sitten loput tammat yksitellen. Tähän hommaan kuului hetken seisoskelu tuomareiden edessä ja sitten irtona maneesissa juoksentelua ja kauniiden askeleiden esittelyä. Divina suoriutui vallan mainiosti tästäkin Tuulasta puhumattakaan! Tuula oli kyllä niin topakka koko reissun, vaikka jännitystä oli ilmassa paljon, mutta voi hyvänen aika olisi sitä minullakin jos kantakirjaisin oman hevosen (joka ei kyllä ole mahdollista, kun uljas Matupelini on ruunattu, ikävä kyllä).

(Harmi kun maneesista on niin vaikea saada millään asteella kelpoja kuvia...)

Lopulta olikin tammojen ja varsojen palkitseminen. Paikalla oli monta hienoa knabstrupia ja odotukset eivät olleet niin korkealla miksi lopputulos osoittautui. Tuomarit järjestelivät hevosia jonkin näköiseen järjestykseen ja me tallinpitäjän kanssa uumoiltiin paremmuusjärjestystä katsomosta ja jännitettiin, tai ainakin minä jännäsin! Lopulta hevoset suihkuvat Divina kärjessä katsomoa kohti riviin: Divina ihan oikeimman puoleisimpna. Arvostelujen lukeminen aloitettiin Divinasta ja Divina sai rakenteesta erittäin hyvät arvostelut, vaikka etujalat vähän pisteitä laskikin ja laukasta ei parhaita mahdollisia pisteitä saatukaan. Tammojen kerätessä ruusukkeita huomattiin, että super-Divina oli saanut ainoana punaisen ruusukkeen sinisen lisäksi. Alkoi arveluttamaan josko sittenkin Divina oli paras tamma ja niihän siinä kävi! Divina oli tuon päivän paras tamma ja pääsi kaiken lisäksi best in show -rinkiin ja siinä sijoittui kolmanneksi! Oli meidän kaikkien, etenkin Tuulan, helppo hymyillä kun odotukset ylittyivät! Ei taidettu olla parhaan tamman titteliä hakemassa alkuunkaan vaan sieltä se tuli! Oli hevonen ja esittäjä erittäin väsyneitä ja esittäjä yhtä hymyä ja iloa loppumatkan. Kannatti lähteä käymään kantakirjaamassa!

Supersuuret onnittelut Tuulalle ja Divinalle onnistuneesta päivästä ja parhaan tamman palkinnoista ja kolmanneksi parhaan hevosen palkinnoista! Ihan mahtavaa!

Pitihän sitä nyt vähän pussailla onnistuneen suorituksen jälkeen!

Voittajana on helppo hymyillä!

Paikalla oli myös useampi muukin upea pilkukas, jotka olivat vallan sympaattisia, suloisia, osa sai palleropisteitä ja osa loisti karismallaan varmaan usean kilometrin päähän. Sain todella paljon hyviä kuvia (nyt hei katsellaan kuvia mun osaamisen mittakaavalla, koska mä mikään hyvä kuvaaja kuitenkaan ole), vaikka hevoskuvaus ei ole todellakaan minun vahvuuksiani.

Tämä sai minulta niitä ultimaattisia söpöyspalleropisteitä!!!

Karismaattisuudesta kehuja saanut orivarsa

Jalostusoikeuden saanut ori

Ja lopuksi vielä vähän pientä ja isompaa pilkkullista yhdessä kuvassa.