Pieniä ja sieviä!

Kerttu, Matilda ja Matupelin selässä keikkunut supertyttö ovat ihan mielettömiä, pieniä ja sieviä! Kuten Matupelikin -  ei unohdeta häntä tästä pienten ja sievien listasta.

Tässä vajaa viikko sitten sain ratsastella shetlanninponeilla. En pitkää pätkää todellakaan, olenhan jo aikuinen, en edes lapsen kokoinen, vaikka viime keväänä olinkin tallimme poniratsastajiakin lyhyempi (tämä ei silti tarkoita kuvausta yhtä pitkä kuin leveä...). Silti kokemuksena 4-vuotias Kerttu ja 6-vuotias Matilda olivat superkivoja! Mihinkään en vaihtaisi.

Tiistaina tosiaankin oli heppojen vaihtoa ilmassa ja päätimme 6-vuotiaan vaiko jo 7-vuotiaan, no anyway, supertyttö Jasminin kanssa vaihtaa ratsujamme: Matupeliä ja Matilda-ponia. Jasmin ja Matupeli olivat muikea kaksikko! Matupeli tyytyväisenä hölkötteli astetta reippaammin Jasminin kanssa ja Jasmin taisi tykätä myös kookkaamman ratsun kanssa touhuamisesta.

Oikeasti tässä on ehkä paras kaksikko ikinä! Keskittynyt Jasmin ja "mami enkö ookki ihan paras?"-ilmeellä katsova Matupeli.

Välillä olen hyvin vakaasti sitä mieltä, että hevoseni on ihan älyttömän viisas ja ihana. Lasten ja aloittelijoiden luottoratsu niin pitkälle, kun mitään kummoisia ei vaadita.

Pitäähän ratsujen vaihdosta olla ainakin yksi yhteiskuva! Näyttää harvinaisen koomiselle.

Me ei ehkä Matildan - Mantelin vai Tillin? - kanssa oltu ihan niin mainio kaksikko. Yhteistyömme alkoi vähän kankeasti ponin ruetessa piehtaroimaan kaikessa hiljaisuudessa selkäni takana ohjien kiristymättä kertaakaan neuvoessani Jasminia Matupelin kanssa. Yhtäkkiä kentän reunalta kuului kaikkien suusta: "Marimarimari! Poniponiponi!" Äkkiä käännyin ja hätistelin ponin ylös maasta. Oivoi.

Tätä aikaisemmin viime sunnuntaina vierailtiin Valkeakoskella katselemassa pitkäaikaisen heppatuttumme Suvin heppoja (vaikka hyvänen aika se ei edes ollut vierailun pääpointti alunperin!): Missi-suokkia ja Kerttu-shettistä. Molemmat olivat ihania, mutta nyt shettiksistä puheen ollen voi Kerttu Kerttu! Ehkä positiivisin ja sympaattisin shetlanninponi, johon olen pitkiin aikoihin törmännyt. Niin sosiaalinen ja mukava. Olisin pikku-Kerdelin voinut pakata autoon ja ottaa vaikka omaan huoneeseeni asumaan! Se harjatessa kovasti seurusteli ja kiitosrapsutukset kelpasivat ponille parin käyntikierroksen jälkeen oikein mielellään. Ihan mielettömän kiltti ja positiivinen poni! En voi sanoin kuvailla miten paljon siitä tykkäsin!

Kaikesta shettisrakkaudestani huolimatta jätän mielihyvin nämä ponit pienemmille ratsastajille. Onneksi rapsutella voi minkä kokoisena hyvänsä!

Tuliaiset Ypäjältä!

Oli sennumeeting. Oli. Äitini saapuessa perjantaina 2. päivä elokuuta hakemaan meitä Ypäjältä oli ilmeisesti vastassa väsynyt tytär ja väsynyt hevonen.

Viikko oli mahtava! Se antoi paljon ja siinä oli uusia kivoja juttuja ja uusia ihmisiä. Oli teoriassa maastaesittämistä, juoksuttamista, ratsujen yleisimpiä sairauksia. Oli taidehärpätystä ja horsebiciä (jotka onnistuneesti missasin) sekä hevosurheilumuseokierros ja ypäjän hevoskaupoissa kiertely. Kaksi tuntia päivässä ratsastusta, karsinansiivous myös kahdesti päivässä, paljon hyvää ruokaa, etenkin tuoreita sämpylöitä ja leirikisat!

Ratsastuksesta ja tallielämästä Matupeli väsähti täysin. Se oli kahtena viimeisenä päivänä niiiiin vetämätön, että en muista milloin olisi ollut niin väsynyt hevonen mun alla. Luulempa, että olin itsekin jo niin väsynyt hektisestä leirielämästä, ettei ratsastukseni myöskään ollut skarpeinta. Hevosen väsyminen alkoi näkyä takapäässä ekana. Kyllä se etupää jaksaa, mutta peppu ei, kun näin pahasti väsytään. Sen huomasi vasemmassa laukassa pyllyn valuessa sisälle ja oikeinpäin rennoksi(huomio! Matupelin ja Marin osaamistaso-mittakaavalla!) ratsastaminen hankaloitui, takapää ei enää tullut alle, vaikka kuinka yritin, ja jätkä yritti viedä laukassa kovaa ja minne sattuu! Eipä ole kevään estekaahauksen jälkeen yrittänyt ollenkaan yhtään missään välissä viedä. Se yllätti. Tästä väsymyksen määrästä johtuen meidän torstai-iltapäivän ratsastustunnin ohjelma meni pieleen: oltiin juhlakentällä tekemässä rataharjoitusta ja avattiin rata tervehdyksessä keulimalla. Hups. Hävetti ihan katsoa videota rata-harjoituksesta (kiitti Suvi, kun kävit meitä katsomassa ja kuvaamassa sen!), koska en muista milloin olisi niin huonosti oikeasti mennyt ja takapäätyöskentely, joka ei muutenkaan ole meidän vahvuutemme, olisi ollut niin onnetonta.

Tästä puheenollen päästään leirikisoihin! Meidän ensimmäiset kisat ehkä kuuteen tai viiteen vuoteen. Ratana oli helppo B:3 ja jännitti paljon. Asetin vain pari tavoitetta, sillä meno oli hyvin onnetonta jo rataharjoituksessa: ei nousta pystyyn alku- eikä lopputervehdyksessä, yritetään pysyä kouluaitojen sisällä, vaikka kaverit jäävätkin niiden ulkopuolelle, pysytään minun määräysvallassani tien ja vauhdin suhteen laukassa ja minä muistan radan. Tavoiteet ylittyivät. En rehellisesti ymmärrä, miten kykenimme saamaan 60% niin onnettomalla ja holtittomalla ja peputtomalla menolla. En ymmärrä. Matupeli oli kaukana kuin kuu auringosta, siitä mitä se on silloin kun se jaksaa ja hommat onnistuu. Silti kahdesta rikosta, jotka eivät edes, kumma kyllä, numeroissa näkyneet, huolimatta rata oli aika tasaista 6-6,5 pistettä. Yksi vitonen ja pari 5,5, mutta muuten hyvin tasaista. Siistiä sinänsä!

Ylempänä pieni kuvankaappaus videolta ensimmäisestä Matupelin omasta tervehdyksestä, joita poitsu esitti peräti kaksi. Muuta kuvamateriaalia ei sennuilusta olekaan leirin tiiviin aikataulun vuoksi (höh!), vaikka olisi ihan mahtavaa ollut kuvata kaikkea ja sitten kotona selailla, että tuolla nyt ollaan oltu ja tällaista kaikkea tehty. Käytiin jopa kahlaamassa rivieralla Matupelin kanssa, vaikka ensimmäisellä kerralla yrittäessämme ei ihan onnistunut, mutta tokalla sujuvasti veteen marssittiin!

Matupeli oli leirin jälkeen monta monituista päivää ihan väsynyt ja tuntui, ettei takapäätä ollut olemassakaan. Nyt reilun viikon kävely-hortoilun jälkeen alkaa tuntua takapään paluu hommiin. Oli se poitsu söpö, kun kotiin palattiin. Hirnui ja ei malttanut kopissa pysyä ja kääntyi ja tipahti lastaussillalta niin vauhdikkaasti, ettei itse edes tajunnut, laumakavereita ei oltais voitu jättää, kun käytiin aidan vieressä morjestamassa ja yksi laumakaveri klenkaten ravasikin aivan viereen hörisemään. Nyt on taas Matupelin seesteistä elämää hetkellisesti järkytetty tarpeeksi Josko kohta oltaisi molemmat toivuttu!