Jälkimeiningit

Tällä kuvalla on hyvä aloittaa viimeisten Siirin tuntien pohtiminen: äiti päätti pitää pienen taidekuvaustuokion maneesissa, vaikka tarkoitus oli videoida ratsukkoa, että ratsastaja voi kotona itkeä kummallista istunaa, hytkymistä tai muuten vain pieleen menneitä pätkiä.

On tosi ihana, että äiti vaivautuu videoimaan meidän menoa niinkin paljon, sillä video ei valehtele. Ei kyllä peilitkään, mutta peilistä näkee vain vilauksen tai pienenpätkän. Videolta voi katsella monta minuuttia omaa könötystä ja virherikasta ratsastusta. Voi kokea monen kokoisia epätoivon hetkiä tätä kamalan näköistä farssia seuratessa ja pohtia luovuttavansa tai yrittävänsä enemmän. Itse yleensä päädyn jälkimmäiseen.

Videoilta myös näkee sen rehellisen edistyksen. Videolta huomaa, kun kädet alkaa pysymään alhaalla tai keskivartalon pysyvän paremmassa paketissa. Nyt tosin viimeisimpiä valmennuksia en ole päässyt videolta seuraamaan, kun kamera temppuili äidille viime perjantaina taidekuvien muodossa ja eilen oli muistikortti unohtunut täyteen (ja äiti kun kuvaa ilman laseja, niin ei se nää tehdä kameran kanssa mitään erikoisempaa, kuin painaa rec-nappulaa videoidessa ja kuvatessa pelkkää kuvanottamisnappulaa :D).

Mutta valmennukset ovat tehneet hyvää ja seuraavina päivinä hevonen on tuntunu todella hyvälle ratsastaa! On ollut osittain apinan raivolla ratsastamista, että saa jutut toimimaan. Ja voi ihana, sitten kun toimii! Perjantaina Matsku oli omituisella työmyyrä-tuulella ja hirveen mielellään teki mitä pyydettiin. Eilen en taas ehtinyt verrytellä ihan tarpeeksi vapaapäivän jäljiltä ja alla olikin reipas, hieman kankea hevonen, joka ei kyllä alkuun tuntunut mitään haluttua antavan ilmaiseksi tai sitten vain itse en osannut ratsastaa ollenkaan. Kuitenkin hyvä pätkiä oli ja hevonen tuntui todella hyvälle loppupuolella isoimmat taistelut selätettyämme ja minun keskityttyä ratsastamaan oikein.

Puhelin-Matupeli

Vaiko some-Matsku? On Matupeliä ikuistettu kamerakameran lisäksi puhelimellakin useaan otteeseen. Puhelimen sisältö tosin harvoin päätyy elektronisesta laitteesta toiseen, mutta kerrankin päätyi.

Pusipusi vaan!

Matupelin lemppari tytön tekemä letti otsatukassa ;)

Maneesikuvassa on vielä sporttinen ja "timmi" kesäkarva-Matupeli. Tämän hetkinen hevoseni muistuttaa enemmän teddynallea - korvia myöten... Onnistuneita maastoreissuja ja muita onnistumisen fiiliksiä ja mun uus lemppari Swing pro air!

Oli pieni ukkonen ja tarhat muuttuivat lammikoiksi kesällä.

Oi sitä riemua, kun maastoilut alkoi sujumaan luottamuksen ja hallinnankin kannalta!

Menomatkafiiliksiä ypäjälle ja tietysti suomenhevosen päivänä suomenhevosilla maastohaahuilua äidin kanssa! Ilman kypärää ratsastus ei kuulu todellakaan mun suosikeihin. Mä tykkään pitää potan päässä lähestulkoon vaikka mikä olisi (poikkeuksena poikkeukset ja jouluratsastus, kun silloin on tonttulakki!), mutta kerran se oikeankokoinen pääsi kotiin unohtumaan ja kummasti ei edellisenä päivänä Siirin tunnilla pidetty liian pieni potta päänsärkyineen ja puristuksineen innostanut. Ei kerrota tästä kellekään, jooko? Mulla on rehellisesti sanottuna turvaton olo ilman kypärää ratsailla ja mun on vaikea ymmärtää ilman kypärää ratsastavia, etteikö niillä ole. :D Kaiken lisäksi mulla on alla hevonen, jonka johonkin suuntaan ampumisen todennäköisyys on lähestulkoon nolla ja sivukoikkaloikka todennäköisyys on nolla ja silti tuntuu kypärättä ratsastaessa, että kohta mä makaan kallo halki tuolla maneesin nurkassa.

Mitä Matupelin jälkeen?

Ihan tosi. Mitä Matupelin jälkeen?  Sitten kun se kasvaa horsmaa tai koristaa takanreunustaa purkissa ja uhkaan lapsia, että jos ne ei ole kunnolla päästän Matupelin irti.

Eihän tämä ajankohtaista ole vielä ollenkaan. Tiedä vaikka se porskuttaa kolmekymppiseks! Silti mietin näitä juttuja joskus. Ostanko uuden hevosen? Mikäli ostan niin hankinko jonkun puoliverisen, uuden suokin, ison ponin vaiko jonkun muun kivan? Vaihtoehtoja on paljon ja aikaa valita. Vai liekö hankin hevosta ollenkaan. Ratsastelen vuokrahepoilla tai palaan ratsastuskouluun.

Kaikista hassuinta tässä hommassa on se, ettei mikään näistä vaihtoehdoista tunnu sopivalle. Uusi suokki olisi ehkä luontevin, sillä kymmenestä harrastusvuodesta kahdeksan on käytetty erittäin suomenhevospainotteisesti. Ongelmana on vain se, että mulla on jo unelmieni suokki. Ei ehkä sellainen kuin suomenmestaruuksissa nähdyt upeat liitokaviot, mutta löytyy jalkaa ja kaulaa ja lyhyt kiva selkäkin, mukava ratsastaa, luonteikas, ystävällinen ja mulle just paras. Muita vaihtoehtoja en edes pohdi nyt, sillä ne menevät niin kaukaa huti että huhheijaa.

Mutta mikä tekee Matupelistä just sopivan mulle? Me ollaan menty päin mäntyä monet kerrat, muutamasti jopa kirjaimellisesti, ja kehitys on lähtenyt menemään perse edellä puuhun useasti, vaan tässä sitä ollaan. Ei meiltä vastalaukka suju kuin toiseen suuntaan ja laukkaväistötkään ei toimi kuin erittäin hyvänä päivänä, mutta hei, haittaako se? Ei mua ainakaan, sillä parasta kuitenkin on yhdessä tekeminen ja elämässä yhdessä eteenpäin meneminen. Ei ehkä kaikilla se ole paras juttu, mutta meillä on. On ihan mahtavaa oppia uutta hevosesta ratsastuksessa sekä muuten, on mahtava opettaa hevoselle uutta ja mahtavaa oppia yhdessä uutta.

Kuvan ottanut tallinpitäjä Raisa Vähähyyppä.

Parasta näissä kahdeksassa vuodessa on ollut yhdessä oleminen ja tekeminen estekisoissa kieltoineen ja mökkiteillä päättömästi ja kontrollitta laukkaaminen, vaikka itkua on väännetty miljoonasti ja vitutus on ollut suurta. On Matupeli tullut kirottua maan alle enemmän kuin muutamaan otteeseen asioiden mennessä oikeasti  ja leikisti persiilleen ja kun on tuntunut ettei me ikinä opita ja kaikki on perseestä ja me ollaan ihan huonoja. Ehkä me ollaankin ihan huonoja, mutta ei se niin paha juttu ole, sillä me ollaan yksinkertaisesti kasvettu yhtä matkaa. Itse en osannut mitään, kun Matupeli saapui, eikä osannut hänkään. Me ollaan opittu yhdessä! Yhtä matkaa kasvettu kieroiksi ja epäsikiöiksi (oikeasti varmaan ollaan kehitytty vuosien saatossa samaan suuntaan kieroiksi, mikä hankaloittaa esim sitä vasenta laukkaa...) ja se on ollut riemukasta aikaa kokonaisuudessaan - unohdetaan nyt ne kaikki vitutuksen hetket, kun mieleni on tehnyt murjoa Matupeli henkisen nöyryyttämiseni jälkeen rusinaksi kuoppaan. 

Huomioikaa kuskin ilme.

Kokeilin muutamaa osaavaakin ponia Matupelin saapumisen jälkeen, mutta onneksi ei vaihdettu! Ei siinä olisi samanlaista kasvutarinameininkiä, etenkin meininkiä, kuin tässä, vaikka kasvitarina saattaisikin olla ja varmasti olisin oppinut enemmän ja olisin nyt parempi ratsastaja mitä tällä hetkellä olen. En mä olisi osaavammalle ponille olisi voinut opettaa varmaan mitään, kun se olis opettanu vaan mua. En olis voinu opettaa laukannostoja, en olis voinu opettaa peruutusta tai mitään muuta, mikä nykyään on meille ratsukkona helppoa. Esimerkiksi Matupeli ei meille tullessaan peruuttanut ollenkaan: hänen mielestä ainoa tie oli siinä vaiheessa ylöspäin. Toki tämä on vaatinut valmentajia ja opettajia ja heidän pitkiä hermojaan, etenkin hermoja luulisin. Meillä on monia päiviä, kun ollaan pelkästään napit vastakkain ja molemmat tuntuvat olevan murhan himoisella tuulella (kyllä meillä tunteet peilautuu keskenään hyvinkin välillä, etenkin kun mua kiukuttaa). Meillä onkin sopimus, että Marin paskana päivänä tehdään jotain keskinäistä kivaa, eikä yritetäkään mitään kiukkualtista.

Meillä on oikeasti ollut ihan sairaan mahtava 8 vuotta ja nyt mä kaipaan hevosen selkään, tai siis Matupelin selkään, koska olen viimeksi ratsastanut viikko sitten ja perjantaista asti ollut jossain ihmeen kuoleman taudissa. Tämmöinen pieni pakkotauko sai kylläkin ajatuksia liikkeelle. Onkohan se hevonen seuraavan kerran keskari pystyssä "turhaa sä täällä naamaas näytät kun et oo viikkoon näyttäny", kun seuraavan kerran menen tallille.

Mun paras kaveri! Ehdottomasti! (mä en kyllä välttämättä oo Matupelin. Veikkaan että sen paras kaveri on Ninna ja porkkanat ja ruokatädit.)

Paljon pilkkuja ja ruusukkeita

Olen taas saanut uusia kokemuksia hevosmaailmassa. Pääsin mukaan Knabstupin hevosten kantakirjaukseen ja näyttelyyn tallimme knabetamma Divinan, Divinan omistajan ja tallinpitäjän kanssa. Ihan mieletöntä oli päästä mukaan katselemaan söpöjä pilkullisia hevosia ja kuuntelemaan rakenne- arvosteluja.

Päivä alkoi hevosen pienellä juoksuttamisella omistajien toimesta tallilla, viimehetken siistimisellä, harjan letityksellä ja vielä hevosen paketoinnilla kuljetusta varten. Koppiin olikin astelemassa vallan kaunis ja edustuskelpoinen tamma (toki se koppiin astelu ei nupitettuna ja paketoituna sitten mitään lempipuuhaa ollutkaan, vaikka mainiosti sinne sitten päätyikin).

Kauniista ja ilmeikkäästä päästä ropisi pisteitä hurjasti arvosteluissa.

Paikan päälle päästyämme kipaisimme vielä pienet juoksutukset tekemään. Divina käyttäytyi oikein mallikkaasti, vaikka matkalla pahinta pelkäsimme ja kävimme kaikki mahdolliset kauhuskenaariot läpi. Kyllähän sitä vähän jännittää täytyy. Ainakin minä jokaisessa jännässä jutussa Matupelin kanssa jännitän hurjan paljon ja yleensä tartutan sen vielä hevoseenkin. Onneksi Divinaan ei meidän ihmisten jännittäminen hirveästi tuntunut tarttuvan. Ihmispuolen jännittämisestä huolehti Divinan omistaja ehkä eniten, kun ei tamma aina ole täysin mallikelpoisesti käyttäytynyt ja tottakai kilpailutilanteessa toivoo hevosen toimivan ja olevan mallikelpoinen.

Ensimmäisen kerran kameroille poseerattiinkin juoksutuksen jälkeen jopa pariin kertaan. Upean näköistä oli!

Hyvä treenailu ja harjoittelu kantakirjausta varten tuotti tulosta ja Divina oli kuin olikin loistava! ;) Käyttäytyi ehkä rauhallisemmin kuin muut hevoset. Seisoi rauhassa, juoksi rauhassa ja meni sinne minne pitikin. Ainoa pieni vähän jännä juttu taisi olla säkäkorkeuden mittaaminen kun erinäisiä taktisia mittoja tutkittiin. Siinä piti vähän teluta, mutta lopulta sekin sujui lähes ongelmitta. 

Sitten kovalla juoksuttaessa tutkittiin hieman jalkoja ja varmasti muitakin juttuja. Tarkkaan en tiedä missä välissä mitäkin tapahtui, sillä tuomarit puhuivat suurimmaksi osaksi tanskaa ja siitä möpellyksestä, näin viehättävästi ilmaisten, en osannut yhtään mitään tulkita. Tuula ja Divina tekivät hyvää työtä ja Tuulankin jännitys alkoi jossain vaiheessa helpottaa, vaikka kahvitaukokin piti pitää hevonen toisessa kädessä ja kahvikuppi tai korvapuusti toisessa.

Sitten odoteltiinkin maneesia ja siellä kävelyä, viimeistä arviointihommelia ja irtojuoksutusta ja tietysti palkintojen jakoa ja rakennearvostelujen kuulemista (puhunkohan nyt ollenkaan läheskään oikeilla termeillä tai edes sinnepäin....). Knabetammat olivat maneesissa ensin koko porukka ja arvioitiin varsat (ja samalla niiden emät) yksitellen ja sitten loput tammat yksitellen. Tähän hommaan kuului hetken seisoskelu tuomareiden edessä ja sitten irtona maneesissa juoksentelua ja kauniiden askeleiden esittelyä. Divina suoriutui vallan mainiosti tästäkin Tuulasta puhumattakaan! Tuula oli kyllä niin topakka koko reissun, vaikka jännitystä oli ilmassa paljon, mutta voi hyvänen aika olisi sitä minullakin jos kantakirjaisin oman hevosen (joka ei kyllä ole mahdollista, kun uljas Matupelini on ruunattu, ikävä kyllä).

(Harmi kun maneesista on niin vaikea saada millään asteella kelpoja kuvia...)

Lopulta olikin tammojen ja varsojen palkitseminen. Paikalla oli monta hienoa knabstrupia ja odotukset eivät olleet niin korkealla miksi lopputulos osoittautui. Tuomarit järjestelivät hevosia jonkin näköiseen järjestykseen ja me tallinpitäjän kanssa uumoiltiin paremmuusjärjestystä katsomosta ja jännitettiin, tai ainakin minä jännäsin! Lopulta hevoset suihkuvat Divina kärjessä katsomoa kohti riviin: Divina ihan oikeimman puoleisimpna. Arvostelujen lukeminen aloitettiin Divinasta ja Divina sai rakenteesta erittäin hyvät arvostelut, vaikka etujalat vähän pisteitä laskikin ja laukasta ei parhaita mahdollisia pisteitä saatukaan. Tammojen kerätessä ruusukkeita huomattiin, että super-Divina oli saanut ainoana punaisen ruusukkeen sinisen lisäksi. Alkoi arveluttamaan josko sittenkin Divina oli paras tamma ja niihän siinä kävi! Divina oli tuon päivän paras tamma ja pääsi kaiken lisäksi best in show -rinkiin ja siinä sijoittui kolmanneksi! Oli meidän kaikkien, etenkin Tuulan, helppo hymyillä kun odotukset ylittyivät! Ei taidettu olla parhaan tamman titteliä hakemassa alkuunkaan vaan sieltä se tuli! Oli hevonen ja esittäjä erittäin väsyneitä ja esittäjä yhtä hymyä ja iloa loppumatkan. Kannatti lähteä käymään kantakirjaamassa!

Supersuuret onnittelut Tuulalle ja Divinalle onnistuneesta päivästä ja parhaan tamman palkinnoista ja kolmanneksi parhaan hevosen palkinnoista! Ihan mahtavaa!

Pitihän sitä nyt vähän pussailla onnistuneen suorituksen jälkeen!

Voittajana on helppo hymyillä!

Paikalla oli myös useampi muukin upea pilkukas, jotka olivat vallan sympaattisia, suloisia, osa sai palleropisteitä ja osa loisti karismallaan varmaan usean kilometrin päähän. Sain todella paljon hyviä kuvia (nyt hei katsellaan kuvia mun osaamisen mittakaavalla, koska mä mikään hyvä kuvaaja kuitenkaan ole), vaikka hevoskuvaus ei ole todellakaan minun vahvuuksiani.

Tämä sai minulta niitä ultimaattisia söpöyspalleropisteitä!!!

Karismaattisuudesta kehuja saanut orivarsa

Jalostusoikeuden saanut ori

Ja lopuksi vielä vähän pientä ja isompaa pilkkullista yhdessä kuvassa.

Veltto takapää ja huonoja ilmoja

Niin se on vähän ollut. Millon kumpi takanen on vähän kankea, veltto, vetelä, hidas jne. Kyllä tää alkaa jo parempaan päin olla, mutta esimerkiksi kisojen ja sitä seuraavan Siirin tunnin jälkeen tuntui tosi huteralle poitsun peppu ja takajalkojen askellukset erimittaisille. Olen sitten parhaani mukaan yrittänyt jumppailla ja mennä rennommin usein ja muutenkin kevyemmin. Eiköhän tästä hyvä tule, kunhan voimaa tulee pyllyyn (ei minun) lisää. Viimeksi Siiriä nähtiin torstaina ja Matsku oli hyvä, vaikka oikea takanen oli vähän vetelä ja hidas. Varmaan niin paljon sitä käyttänyt, kun on varonut vasenta, että nyt on sitten väsähtänyt. En tiedä. Noh, toivottavasti tämä tästä.

Ollaankin maastoiltu enemmän kuin väännetty ja käännetty kentällä puoli takapäätä pudotessa kokoajan matkasta, mutta nyt kelit ovat pistäneet vähän vastaan. Esimerkiksi 25. syyskuuta oltiin raviradalla kävelemässä lumisateessa. En ole varmaan ikinä ratsastanut syyskuussa lumisateessa. Hienohelma-Matupeli ei oikein tykänny siellä lumisateessa taapertamisesta.

Käytiin myös reilu viikko sitten testaamassa raviradalla uusi estejarru (jos nyt ikinä enää esteille asti päästään), kun edelliset hävisivät/varastettiin suitsineen päivineen, perkele. Eikä kyseisistä babypelhameista eikä suitsista ole mitään kuulunut vieläkään, harmittaa edelleen. Onneksi uusi jarru löytyi halvalla ja on juuri sopivaa kokoa! Edellinen oli vähän kintsake, mutta näissä on tarpeeksi leveyttä ja muutenkin ovat hyvin kivat.

Me ei hirveästi olla maastossa käyntiä kovempaa menty, kun kontrollin puuttuminen saattoi aiheuttaa täyskäännöksen kohti tallia. Nykyään ei moista tapahdu, mutta auta armias sen kerran kun niin kävisi. Siitä varmaan harjoteltaisi sitten pois Matupelin loppu ikä. Ollaan kuitenkin menty laukkaa ja ravia ihan onnistuneesti joka suuntaan tyyliin joka puolella, mutta aina on ollut tuntuma ja kontrollista on huolehdittu ehkä liikaakin. Jarrun kanssa sitten laukkailtiin vähän reippaammin ja vapaammin menemään. Kyllä jätkä tykkäsi! Tälläkin reissulla karmiva kaatosade yllätti meidät loppukäynneissä.

Kaiken lisäksi Matupelillä on aivan karmiva, rehellisesti karmiva, talvikarva jo nyt! Kaikki hevoset ei edes kasvata niin paksua karvaa talvella mikä tolla urpolla (kaikella rakkaudella) on jo nyt! Ennen kuin ilmat nyt kylmeni oli poika hiessä ihan pienestäkin työstä, kun on jo vetänyt villahousut jalkaan, ärsyttävää. Onneksi ilmat viileni ja ei niin ratsastettaessa hikoile. Tosin viileammät ilmat toivat virtaa ja mukavasti pidätteitä kuunnellut Matupeli ei jaksa niihin enää niin keskittyä ja kuunnella. Toisaalta vaihteluksi kivaa on ratsastaa vireämmällä hepalla kuin koko kesänä!

Matupeli, Mari ja ekat ulkopuoliset kisat.

Oli ja meni vieläpä ihan hyvin. Toki aina voisi mennä paremmin ja todellakin olisi voinut mennä.Silti olen lähes tyytyväinen tähänkin.

Päivä alkoi aamukuuden herätyksellä ratsastajan osalta: aamupuurot naamariin, "kisavaatteet" ja päällysvaatteet päälle, vähän ripsaria, nuttura kehiin ja eikun tallille. Tallilla oli hevosen vuoro laittautua. Tarvitsin jakkaran letitykseen, siis korkeimman minkä tallista löysin. Letti oli huono, mutta sovittiin porukassa, että sai luvan kelvata ja kelpasihan se, vaikka muutamaan otteeseen meinasikin aueta. Ensikerralla, jos ensikertaa tulee, paremmin sitten.

Autossa muut nauroivat, että mitä lähemmäksi päästiin, sitä valkoisemmaksi Mari muuttui. Jännitin aivan älyttömästi, mutta onneksi Matupeli ei jännitellyt tai sitten se oli taas kovis poika, joka ei jännitystä näytä.  Paikan päällä jätkä käyttäytyi todella mallikkaasti. Vahti ja tarkkaili ympäristöä, vahti laumakaveria, joka tuli myös kisoihin mukaan, kuten Matupelille on normaalia, mutta silti kuunteli minua ja jätti mylvimiset sikseen. Pari kertaa hirnuttiin toki, mutta muuten oltiin hiljaa ja keskityttiin aika pian verkka-alueella hortoilun jälkeen jo ratsastajaankin.

Selästä Matsku tuntui hyvälle verkassa. Tosi hyvälle. Se aurigaanikuolain sopii poitsulle. Tosin jostain syystä jo jonkun aikaa on ollut hankalaa saada pohje läpi, joten tuntui, ettei kannuksetkaan aina verkatessa riittäneet. Kuitenkin hevonen oli hyvä siihen nähden, mitä se on ollut. Radalla ei sitten ollutkaan enää niin hyvä meininkin. Raipan olin jättänyt puolessa välissä verkkaa pois, mutta tahmaus iski vasta radalla. Tai sitten jännitykseni siirtyi hevoseen tai sitten lamaannuin ja unohdin ratsastaa tai jotain muuta typerää. Spekuloida voi vaikka kuinka, mutta en kyllä ole varmaan ikinä ratsastanut niin tahmealla Matupelillä, kuin tuona päivänä siellä radalla. No tiedähäntä, mutta ärsyttääpä silti. Pitäisi sanoa, että hyvin meni, mutta kun en ole koskaan tyytyväinen, joten niin siinä kävi taaskin, ettei mulle kelpaa, vaikka oikeasti hyvinhän meillä meni!



Videolta puuttuu alkutervehdys, koska omasta kamerasta loppui tila muistikortilta ja äiti paniikissa vaihtoi toiseen kameraan. Radasta sen verran, että seiskoja tuli kolme kappaletta: toisen voltin jälkeinen suoristus keskihalkaisijalla, oikea laukannosto ja lopputervehdys. Niistä olin tyytyväinen, mutta oikeassa harjoituslaukassa tuleva laukkalävistäjä tippui raviin ja siitä tuli nelonen. Se harmitti aika paljon. Ja muutenkin sellaiset asiat, jotka olisivat voineet mennä paremmin ja vaikka eivät olisi voineet mennä paremmin, olisi niiden pitänyt silti mennä paremmin ainakin pääni mielestä.

Mutta tosi kivaa oli ja uudestaan vaan heti sopivan mahdollisuuden tullen! :) Tästä toivottavasti vaan kehitytään!

Taas tapahtuu!

Meinasi olla pieni lamaannus ratsastuksessa. Tuntui, ettei ypäjän jälkeen oikein mikään ruennut sujumaan. Ei edes Siirin tunneilla. Ei yksinkertaisesti vaan sujunut. Tuntui, ettei hevonen reagoinut pohkeeseen eikä sen enempää suustakaan reaktioita irronnut. Päädyinkin sitten enemmän harrastamaan maastoköpöttelyä, missä taas tuli muuten edistyttyä. Laukkailtiin ja ravailtiin raviradalla, vaiko laukkaratako se nykyään on, ilman lisäjarruja ja minkään näköistä satulaa. Tosi kivaa oli ja mitään typeriä hörhötyksiä ei tullut vastaan, vaikka jätkä hirnuikin raviradalla joka kierroksella tietyssä mutkassa... :D Asiaan kuitenkin tuli muutos. Tallinpitäjä ylipuhui meidät kisoihin Mäntsälään. Huomenna ne olisi. En ehtinyt ilmoittautuessa ajatella yhtään mitään ja jälkeenpäin menikin panikoidessa päättömästi, kun hevonen on ollut kaikkea muuta kuin hyvä viimeaikoina. Miten ihmeessä saan sen toimimaan? Meinasi ketuttaa, itkettää ja suututtaa, kun tuntui, että minkään näköistä peräänantoa ei olisi saavutettavissa ja luokkakin on helppo B, itseasiassa merkkiohjelmasta on kyse.

Moni muukin kisoihin osallistumisessa aiheutti ongelmia. Vaatetus ja kuolainasia nimittäin. Ollaan ratsastettu kolmipalalla oikeastaan melkein koko Matupelin meillä olo aika. Hyvin on toiminut, mutta viime talvena suupielet aukesivat hevoselta. Syyski löytyi kuolainten renkaat, joiden väliin jäi pojan suupielet. Ostettiin uuden ja ei auttanut. Mentiin sitten vain tutit suupielissä (ja nehän eivät missään nimessä kuulu Matupelin lemppareihin) ja suupielten nippailuilta säästyttiin, mutta koulukisoissahan ei tutteja saa käyttää enkä halua myöskään hevosen suupielien olevan verillä radan jälkeen. Täytyi lähteä kuolainostoksille ja mukaan tarttuivat ainoat Lahdesta löytyneet sopivan kokoiset ja joiden oltiin kuultu olevan suupielille ystävälliset. Sprengerin sellaiset hyvät kolmipalat. Olivat vähän ohuemmat kuin aiemmat, mutta ajattelin, ettei ole pahitteeksi pieni lisäjarru ja terävyys uudessa paikassa ihan kouluaitojen sisälläpysymisen nimissä. Nämä kolmipalat ovat niitä joitain aurigaanisia kuolaimia, missä se keskiosa on jotenkin 45° kulmassa ja niissä oli kolmio, jonka kuului olla vasemmalla puolella ja osoittaa eteenpäin ja joista en mitään tiedä. Silti paras ostos pitkään aikaan! Hevonen toimi, eikä edestä jäkittänyt päättömästi vastaan. En tiedä onko se kuolain kovempi vai ei, kuin edellinen, mutta herranpieksut, että hevonen toimi harvinaisen hyvin! Olin aivan äimänä, sillä hevonen tuntui parhaalle sitten ypäjän. Iloiseksi teki myös se, ettei kuolaimet nipanneet ollenkaan suupielistä. Päästiin vihdoin tuteista eroon! Tuntui oikeasti, että ne kuolaimet sopi Matupelille tosi hyvin. Syytä en tiedä, eikä se haittaa, mutta kuolaimet olivat hyvät.

Kuolaimet ja vähän muuta uutta kivaa!

Vaatteet aiheuttivat ongelmaa, sillä eihän mulla ole kisatakkia, kisapaitaa tai varmaan edes mitään siistiä tummaa ratsastusyläosaa. Ratsastelen huppareilla ja muilla mukavilla paidoilla. En ole niinkään katsellut onko nyt heppaliikkeestä ostettu ratsastuspaita vaiko ei. Tärkeintä on ollut mukavuus ja toimivuus. Tosin kyllä voin sanoa, että ainoa omistamani ratsastuspikee on kyllä hyvä ratsastettaessa: ei kuuma eikä hankala. Silti ei ollut hajuakaan mitä laittaa päälle. Kohti heppaliikkeitä ja löysinkin mustan liivin jonka alle vaan sujautan jotain ilmoista riippuen. Valkeat puolipaikkaiset housutkin löytyivät kaapinpohjalta. niitä on varmaan käytetty viimeksi Koljonvirralla. Kokokin on toisaalta senttikoko 176 ja sanoisinko että hieman isot (kasvunvaralla kun joskus ostettiin....). Niillä mennään siis. Ongelmat ratkaistu!

Uusia juttuja.

Nyt sitten ajattelu vain kohti kisoja ja epäpanikointia. Tavoitteet ovat jälleen pysyä kouluaidoissa, olla keulimatta ja peruuttelematta missä sattuu ja mennä sinne minne sanon, sitä askellalija mitä sanon, sitä vauhtia mitä sanon sekä olla hirnumatta radalla. Muualla jätkä saa ilmoittaa olevansa paikalla niin paljon, kuin sielu sietää, mutta radalla jos hiljaa olisi. Nämä ovat tavoitteet ja jos ne täyttyvät niin iloisia ollaan! Ratsastus on ollut jotenkin kökön tuntuista, eikä mikään ole sujunut, joten siltä osalta ei voi odottaa minkään näköistä onnistumista, mutta ei se haittaakaan: ollaanpahan ainakin yhtä kokemusta rikkaampia tämän jälkeen, sillä ei olla ikinä käyty kisoissa muualla. Eli fiksusti käyttäytyminen on meidän ainoa tavoite! Nokka vaan kohti huomista! Jaiks!

Jurvellusta ja ratsastustaitojen puutetta

Ypäjästä aletaan olla toivuttu kaikin puolin, mutta jotain jäi sieltä mukaan: Matupeli jurveltaa nykyään taas ratsastellessa. Ypäjällä se loppuajasta niin väsähti, että se yritti viedä - ja veikin - ja temppuili vähän enemmän muutenkin.  Usein Matskun tosissaan väsähtäessä se pistää ranttaliksi. Silloin alkaa pienet ja onnettomat keulimisyritykset ja laukassa kuskailu ja edestä jäykistely.

Nyt sitten pääsin yhdelle Siirin tunnille ratsastamaan ja oli huomattavasti hankalampaa, kuin keväällä ja alkukesästä. Videomateriaalia kuitenkin seuloskeltuani meno näytti paremmalta kuin alkukesästä, kuinka kummassa? Huolimatta tästä Matupeli aina välissä "kivettyi" edestä ja pohkeen saaminen läpi oli tosi hankalaa. Tuntuu myös, että hevoseni nyt kesällä lihottua hieman, onneksi vain hieman, en saa millään ilveellä jalkoja sen ympäri, vaan ne sojottavat suoraan kohti maata hevosen mahan estäessä niitä kaartumasta yhtään sinne alle. Tai sitten tästä täytyy päätellä minun olevan kutistunut tai muuten vain kamalan persjalkainen. Lisäksi istuminen vasemmassa laukassa on tosi hankalaa. Peppu ei pysy ollenkaan penkissä. Tuntuu, että omat ratsastustaidot ovat taas ihan hävinneet. Mihin se kaikki edistys ja riemu jonka koin alkukesästä asioiden alkaessa sujua hävisi? Höh!

Toisen Siirin tunnin sai mennä Heikki ja uskoisin, että hyvää teki ainakin Matupelille. Siltä se myös perjantaina tuntui. Itse olin maannut sängynpohjalla useamman illan ja pari päivääkin päänsäryn ja oksentelun kourissa, joten en ollut lähellekään ratsastuskunnossa torstaina. Harmitti, koska olisin mielellään mennyt. Onneksi kuitenkin Heikki pelasti ja taisi Heikki ihan mielellään mennäkin Matskulla. Kehujakin kuulin! Jippii!

Ehkä me vaan Matupelin kanssa tarvitaan enemmän valmennusta ja opetusta ja meuhkaamista että: "ratsasta mari ratsasta". Jälkimmäistä ehkä minä tarvitsen enemmän ja eniten.

Aina ei voi onnistua. Ekassa kuvassa oon ihan kiero kuin korkkiruuvikin, eikä toisessa ehkä sen paremmin mene..

Pieniä ja sieviä!

Kerttu, Matilda ja Matupelin selässä keikkunut supertyttö ovat ihan mielettömiä, pieniä ja sieviä! Kuten Matupelikin -  ei unohdeta häntä tästä pienten ja sievien listasta.

Tässä vajaa viikko sitten sain ratsastella shetlanninponeilla. En pitkää pätkää todellakaan, olenhan jo aikuinen, en edes lapsen kokoinen, vaikka viime keväänä olinkin tallimme poniratsastajiakin lyhyempi (tämä ei silti tarkoita kuvausta yhtä pitkä kuin leveä...). Silti kokemuksena 4-vuotias Kerttu ja 6-vuotias Matilda olivat superkivoja! Mihinkään en vaihtaisi.

Tiistaina tosiaankin oli heppojen vaihtoa ilmassa ja päätimme 6-vuotiaan vaiko jo 7-vuotiaan, no anyway, supertyttö Jasminin kanssa vaihtaa ratsujamme: Matupeliä ja Matilda-ponia. Jasmin ja Matupeli olivat muikea kaksikko! Matupeli tyytyväisenä hölkötteli astetta reippaammin Jasminin kanssa ja Jasmin taisi tykätä myös kookkaamman ratsun kanssa touhuamisesta.

Oikeasti tässä on ehkä paras kaksikko ikinä! Keskittynyt Jasmin ja "mami enkö ookki ihan paras?"-ilmeellä katsova Matupeli.

Välillä olen hyvin vakaasti sitä mieltä, että hevoseni on ihan älyttömän viisas ja ihana. Lasten ja aloittelijoiden luottoratsu niin pitkälle, kun mitään kummoisia ei vaadita.

Pitäähän ratsujen vaihdosta olla ainakin yksi yhteiskuva! Näyttää harvinaisen koomiselle.

Me ei ehkä Matildan - Mantelin vai Tillin? - kanssa oltu ihan niin mainio kaksikko. Yhteistyömme alkoi vähän kankeasti ponin ruetessa piehtaroimaan kaikessa hiljaisuudessa selkäni takana ohjien kiristymättä kertaakaan neuvoessani Jasminia Matupelin kanssa. Yhtäkkiä kentän reunalta kuului kaikkien suusta: "Marimarimari! Poniponiponi!" Äkkiä käännyin ja hätistelin ponin ylös maasta. Oivoi.

Tätä aikaisemmin viime sunnuntaina vierailtiin Valkeakoskella katselemassa pitkäaikaisen heppatuttumme Suvin heppoja (vaikka hyvänen aika se ei edes ollut vierailun pääpointti alunperin!): Missi-suokkia ja Kerttu-shettistä. Molemmat olivat ihania, mutta nyt shettiksistä puheen ollen voi Kerttu Kerttu! Ehkä positiivisin ja sympaattisin shetlanninponi, johon olen pitkiin aikoihin törmännyt. Niin sosiaalinen ja mukava. Olisin pikku-Kerdelin voinut pakata autoon ja ottaa vaikka omaan huoneeseeni asumaan! Se harjatessa kovasti seurusteli ja kiitosrapsutukset kelpasivat ponille parin käyntikierroksen jälkeen oikein mielellään. Ihan mielettömän kiltti ja positiivinen poni! En voi sanoin kuvailla miten paljon siitä tykkäsin!

Kaikesta shettisrakkaudestani huolimatta jätän mielihyvin nämä ponit pienemmille ratsastajille. Onneksi rapsutella voi minkä kokoisena hyvänsä!