Fiilikset liitelee esteiden yli, mutta todellisuus on aivan muuta

Nyt on pakko avautua! Mulla tekee mieli hyppäämään. Aivan tositosi paljon.

Katsoin viime kevään hyppelyvideoita ja ai että oli kivan näköstä touhua viimesessä videossa. Muistan tosi hyvin fiilikset sen tunnin jälkeen. Tunnin aikaiset fiilikset oli kylläkin kaikkea muuta kuin voitokkaat, mutta muurin ylitettyämme, innarijutut selvittyämme sekä volttipuomihässäkän selätettyämme oli tosi mahtava fiilis. Harmi vain, että seuraavana päivänä hevonen ontui ja sillä meni yllättävän pitkään saada perspuoli täyteen toimintaan.

Nykyään persaus toimii ja välillä mennään vähän puomeja ja minikavaletteja itse, muttei varsinaista estetuntia olla menty viimeisimmän videoidun estejutun jälkeen. Harmittaa ihan sikana, mutta kyllä mua kans pelottaisi mennä uudestaan hyppäämään, vaikka maahankaivettuja esteet olisivatkin. En voisi luottaa siihen, että hevonen kestää eikä käy mitään. Saattaa se olla ihan turhaa pelkoa, mutta Matupeli on se mun ainoa treenikaveri tällä hetkellä, äärimmäisen rakas lemmikki ja perheenjäsen, joten en vain uskalla riskeerata omalla toiminnallani tämän hetkistä tilannetta, kun kouluratsastus on kuitenkin meidän/mun juttu enemmän. Tarhassa voi sattua myöskin mitä vaan, mutta sitten sattuu, se on hevosten touhuja. Minun itseni ei kuitenkaan tarvitse riskeerata Matupelin takapään toimintaa hyppäämällä, kun pojalla otti jokainen estetunti kunnon päälle viime keväänä jo muutenkin, ontumiseen asti, vaikka voihan sitä sileälläkin ratsastaessa sattua mitä vain.



Vuoden vaihtuessa huomattiin äidin kanssa, ettei Matupelin takapää enää "muljahtele" ja se kesti jo tosi hyvin rasitusta ja rakempia treenejä. Mä en tiedä miten muuten selittäisin sen kuin sanalla muljahtaa, miltä poitsun takapään toiminta pitkään ontumisenkin lakattua selkään tuntui. Etenkin isoissa askelissa ravissa ja maastossa reippaassa käynnissä sitä tapahtui, nykyään onneksi todella harvoin. En kertaakaan itse nähnyt, miltä se ulospäin näytti, mutta selkään se tuntui, kuin toinen takajalka muljahtaisi alta sille astuttaessa tai jokin muu paikka peräpäässä muljahtaisi. Matupelin peppu menee välillä nykyäänkin tosi rankasta treenistä väsyneeksi ja sen huomaa siitä, kun toinen takanen ottaa lyhyempää askelta tai se ei jaksa tuoda takaosaansa alle kunnolla. Silloin myös helposti tulee niitä "muljahdukia", vaikka hyvin harvassa ne ovatkin nykyään. Koko ajan se silti on ollut parempi ja peppu jaksaa paremmin.

Eilen menin myös ravipuomeja ilman satulaa ja korotettua maapuomia laukassa. Matupeli nautti ja puomit teki hyvää sen päälle ainakin. Pitkästä aikaa hevonen tuntui myös todella kivalle ratsastaa muutenkin (vaikka se pari kertaa menikin vähän oman mielensä mukaan) ja se oikein skarppasi, jolloin laukka keveni ja ravista tuli tahdikkaampaa. Ollaan nyt jumitettu todella rasittavassa tilanteessa, kun ei mene hyvin eikä huonostikaan. Aikaisemmin on sujuminen ollut todella vaihtelevaa. On ollut tosi huonoja päiviä, jolloin on ihan kiukuttanut kotiin tullessa, ja niitä superhyviä päiviä, kun Matupeli on tuntunut parhaimmalta hevoselta ratsastaa ja mennytksin hyvin. Ollaan vuodessa kehitytty lisää, mutta tällainen tasainen junnaus puuduttaa ja turhauttaa. Nyt multa vaaditaan kärsivällisyyttä ja se ei aina ole vahvin puoleni. Motivaatio ei meinaa tällaisessa tilanteessa riittää, kun ei hommat etene. Nyt tarvittaisi ehkä jotain uutta inspiraatiota tai tsemppiä tai mun kärsivällisyyden kasvamista.

Mulla oli aikaisemminkin jo pieni mieliteko esteille, mutta se unohtui kankien kanssa sählätessä. Tutkin jo erilaisia vaihtoehtoja hyppäämiselle rastastuskouluista lähtien (kääk!). Mänraa ja Okeroisia lähinnä katselin, mutten saanut aikaiseksi mitään. En tiedä yhtään, mitä tehdä tälle estehingulle. Etsinkö lainaheppaa, jolla osallistua Veeran tunneille, menenkö jonnekin ratsastuskouluun hyppäämään 8 hengen tunnille vai miten tyydytän estevillitykseni? Tyydynkö vain Matupelillä pieniin puomitehtäviin?

Turhautuminen

Motivaatiovaje. Inspiraatiovaje. Vajevaje. Periaatteessa kaikki rullaa kuitenkin hyvin eteenpäin.

Vauhtia irtokarvoille!

Tänään saapui jeejee-furminaattori! Viime keväänä lainafurmiksella hoidettiin poitsua ja ai että mikä kesäkarva tulikaan! Matupelillä oli tosi hyvä olla, kun karva oli lyhyt ja hiki kuivui valmennustenkin jälkeen nopeasti. Pojalla kun tuppaa jäämään villahousut kesäksikin, jolloin jätkä hikoilee jo ihan laitumella möllöttäessä. Vaan eipä käynyt niin viimekesänä! Toivottavasti ei tänäkään!

Härvätään ja särvätään

Itkettää ihan, kun katsoo äidin videoimia pätkiä siitä miten hyllyy ja hytkyy Matupelin selässä. Ehkä ois aika vähän tehdä vatsalihaksia tai muute vaan kuntoilla. Toisaalta tänään ei ollut kovin vakavamielistä ratsastusta minkään osalta, treenivakavuusaste oli hyvin lähellä nollaa. Sähläsin ja hekotin koko ajan ihan sama mitä tein, kun ei ihan keskittyminen riittänyt. Siirtymiset ainakin oli aina ihan kamalia, kun keikuin vaan menemään.

En kyllä myöskään tiiä onko kanget meidän juttu. Näppäröittäähän ne, koska pääsen vähän paremmin käsiksi tähän lentävään itsepäiseen lihapullaan, mutta mieluummin pääsisin samaan tulokseen ilman. Tosin en pääse.

Tänään kokeiltiin meidän omaa kolmipalaa oliivinivelbridongin tilalle. Pystyin tällä kuolainyhdistelmällä tekemään enemmän töitä ravissa. Oliivinivelellä taivuttaminen oli todella hankalaa askellajiin katsomatta. Matupeli vastusti paljon enkä päässyt kylkiin käsiksi ollenkaan. Joko nivelkuolain ei ole Matskua varten tai sitten joku muu kanki-nivelbridongi yhdistelmässä ärsytti äijjää. Ravissa nivelbridongilla myös selkää on minun vaikeampi ratsastaa yhtään ylös, takajalkoja meksikosta alle ja niska nousee ja menee Matupelin pökkelökaulakin aika koukkuun. Kanki-kolmipala toimi paremmin ravissa, mutta laukassa ei niinkään. Nivelen kanssa laukassa pystyin ratsastamaan etuosaa kevyemmäksi ja takaosaa enemmän alle, sekä pyöristämään hevosta hieman enemmän. Kolmipalan kanssa laukassa etuosan keveyttä oli vaikeampi ratsastaa, vaikka kevythän tuo on suokiksi kai muutenkin, välillä ainakin vähän liiaksi asti.

Kuvankaappaus ravilävistäjästä äitin ei niin loistavasti tarkennetusta videosta ja nolo takakeno.

Hauska miten iso ero oli kahden kuolaimen välillä. Mistä lie kertoo? Ollaan pari päivää menty putkeen kangilla niin kuin kehotettiin ihan vain senkin takia, että Matupeli tottuu ja hyvin on tottunut. Ekalla kerralla kangilla suu kävi, kun oli vähän jännää ja eilen ei käynyt kuin vähäsen ja tänään ei ollenkaan. Poitsu oli kuin vanha tekijä konsanaan. Paras poni♥!

Myös voisin ratsastaa ilman kannuksia tässä välillä vaihteluksi. Loppukesästä, vai oliko se jo syksyä, pistin kannukset jalkaan valmennuksiin, kun ei tahtonut mennä pohje läpi. Yleensä, kun pohjetta ei kuunnella, muistutan perään kannuksella, vauhtia me ei kuitenkaan lisää tarvita :D. Ilman satulaa ratsastaessa ei kannukset tietenkään ole jalassa, mutta syksystä asti ne ovat lähes joka kerta satulalla ratsastaessa olleet(satulaa tosin en ihan hirveästi ole vaivautunut käyttämään, heh). Ehkä voisi vaihteluksi pois jättää. Onnistuttiin tänään myös tekemään aika sievä kaarre vastalaukkaa oikealle!