Veltto takapää ja huonoja ilmoja

Niin se on vähän ollut. Millon kumpi takanen on vähän kankea, veltto, vetelä, hidas jne. Kyllä tää alkaa jo parempaan päin olla, mutta esimerkiksi kisojen ja sitä seuraavan Siirin tunnin jälkeen tuntui tosi huteralle poitsun peppu ja takajalkojen askellukset erimittaisille. Olen sitten parhaani mukaan yrittänyt jumppailla ja mennä rennommin usein ja muutenkin kevyemmin. Eiköhän tästä hyvä tule, kunhan voimaa tulee pyllyyn (ei minun) lisää. Viimeksi Siiriä nähtiin torstaina ja Matsku oli hyvä, vaikka oikea takanen oli vähän vetelä ja hidas. Varmaan niin paljon sitä käyttänyt, kun on varonut vasenta, että nyt on sitten väsähtänyt. En tiedä. Noh, toivottavasti tämä tästä.

Ollaankin maastoiltu enemmän kuin väännetty ja käännetty kentällä puoli takapäätä pudotessa kokoajan matkasta, mutta nyt kelit ovat pistäneet vähän vastaan. Esimerkiksi 25. syyskuuta oltiin raviradalla kävelemässä lumisateessa. En ole varmaan ikinä ratsastanut syyskuussa lumisateessa. Hienohelma-Matupeli ei oikein tykänny siellä lumisateessa taapertamisesta.

Käytiin myös reilu viikko sitten testaamassa raviradalla uusi estejarru (jos nyt ikinä enää esteille asti päästään), kun edelliset hävisivät/varastettiin suitsineen päivineen, perkele. Eikä kyseisistä babypelhameista eikä suitsista ole mitään kuulunut vieläkään, harmittaa edelleen. Onneksi uusi jarru löytyi halvalla ja on juuri sopivaa kokoa! Edellinen oli vähän kintsake, mutta näissä on tarpeeksi leveyttä ja muutenkin ovat hyvin kivat.

Me ei hirveästi olla maastossa käyntiä kovempaa menty, kun kontrollin puuttuminen saattoi aiheuttaa täyskäännöksen kohti tallia. Nykyään ei moista tapahdu, mutta auta armias sen kerran kun niin kävisi. Siitä varmaan harjoteltaisi sitten pois Matupelin loppu ikä. Ollaan kuitenkin menty laukkaa ja ravia ihan onnistuneesti joka suuntaan tyyliin joka puolella, mutta aina on ollut tuntuma ja kontrollista on huolehdittu ehkä liikaakin. Jarrun kanssa sitten laukkailtiin vähän reippaammin ja vapaammin menemään. Kyllä jätkä tykkäsi! Tälläkin reissulla karmiva kaatosade yllätti meidät loppukäynneissä.

Kaiken lisäksi Matupelillä on aivan karmiva, rehellisesti karmiva, talvikarva jo nyt! Kaikki hevoset ei edes kasvata niin paksua karvaa talvella mikä tolla urpolla (kaikella rakkaudella) on jo nyt! Ennen kuin ilmat nyt kylmeni oli poika hiessä ihan pienestäkin työstä, kun on jo vetänyt villahousut jalkaan, ärsyttävää. Onneksi ilmat viileni ja ei niin ratsastettaessa hikoile. Tosin viileammät ilmat toivat virtaa ja mukavasti pidätteitä kuunnellut Matupeli ei jaksa niihin enää niin keskittyä ja kuunnella. Toisaalta vaihteluksi kivaa on ratsastaa vireämmällä hepalla kuin koko kesänä!

Matupeli, Mari ja ekat ulkopuoliset kisat.

Oli ja meni vieläpä ihan hyvin. Toki aina voisi mennä paremmin ja todellakin olisi voinut mennä.Silti olen lähes tyytyväinen tähänkin.

Päivä alkoi aamukuuden herätyksellä ratsastajan osalta: aamupuurot naamariin, "kisavaatteet" ja päällysvaatteet päälle, vähän ripsaria, nuttura kehiin ja eikun tallille. Tallilla oli hevosen vuoro laittautua. Tarvitsin jakkaran letitykseen, siis korkeimman minkä tallista löysin. Letti oli huono, mutta sovittiin porukassa, että sai luvan kelvata ja kelpasihan se, vaikka muutamaan otteeseen meinasikin aueta. Ensikerralla, jos ensikertaa tulee, paremmin sitten.

Autossa muut nauroivat, että mitä lähemmäksi päästiin, sitä valkoisemmaksi Mari muuttui. Jännitin aivan älyttömästi, mutta onneksi Matupeli ei jännitellyt tai sitten se oli taas kovis poika, joka ei jännitystä näytä.  Paikan päällä jätkä käyttäytyi todella mallikkaasti. Vahti ja tarkkaili ympäristöä, vahti laumakaveria, joka tuli myös kisoihin mukaan, kuten Matupelille on normaalia, mutta silti kuunteli minua ja jätti mylvimiset sikseen. Pari kertaa hirnuttiin toki, mutta muuten oltiin hiljaa ja keskityttiin aika pian verkka-alueella hortoilun jälkeen jo ratsastajaankin.

Selästä Matsku tuntui hyvälle verkassa. Tosi hyvälle. Se aurigaanikuolain sopii poitsulle. Tosin jostain syystä jo jonkun aikaa on ollut hankalaa saada pohje läpi, joten tuntui, ettei kannuksetkaan aina verkatessa riittäneet. Kuitenkin hevonen oli hyvä siihen nähden, mitä se on ollut. Radalla ei sitten ollutkaan enää niin hyvä meininkin. Raipan olin jättänyt puolessa välissä verkkaa pois, mutta tahmaus iski vasta radalla. Tai sitten jännitykseni siirtyi hevoseen tai sitten lamaannuin ja unohdin ratsastaa tai jotain muuta typerää. Spekuloida voi vaikka kuinka, mutta en kyllä ole varmaan ikinä ratsastanut niin tahmealla Matupelillä, kuin tuona päivänä siellä radalla. No tiedähäntä, mutta ärsyttääpä silti. Pitäisi sanoa, että hyvin meni, mutta kun en ole koskaan tyytyväinen, joten niin siinä kävi taaskin, ettei mulle kelpaa, vaikka oikeasti hyvinhän meillä meni!



Videolta puuttuu alkutervehdys, koska omasta kamerasta loppui tila muistikortilta ja äiti paniikissa vaihtoi toiseen kameraan. Radasta sen verran, että seiskoja tuli kolme kappaletta: toisen voltin jälkeinen suoristus keskihalkaisijalla, oikea laukannosto ja lopputervehdys. Niistä olin tyytyväinen, mutta oikeassa harjoituslaukassa tuleva laukkalävistäjä tippui raviin ja siitä tuli nelonen. Se harmitti aika paljon. Ja muutenkin sellaiset asiat, jotka olisivat voineet mennä paremmin ja vaikka eivät olisi voineet mennä paremmin, olisi niiden pitänyt silti mennä paremmin ainakin pääni mielestä.

Mutta tosi kivaa oli ja uudestaan vaan heti sopivan mahdollisuuden tullen! :) Tästä toivottavasti vaan kehitytään!

Taas tapahtuu!

Meinasi olla pieni lamaannus ratsastuksessa. Tuntui, ettei ypäjän jälkeen oikein mikään ruennut sujumaan. Ei edes Siirin tunneilla. Ei yksinkertaisesti vaan sujunut. Tuntui, ettei hevonen reagoinut pohkeeseen eikä sen enempää suustakaan reaktioita irronnut. Päädyinkin sitten enemmän harrastamaan maastoköpöttelyä, missä taas tuli muuten edistyttyä. Laukkailtiin ja ravailtiin raviradalla, vaiko laukkaratako se nykyään on, ilman lisäjarruja ja minkään näköistä satulaa. Tosi kivaa oli ja mitään typeriä hörhötyksiä ei tullut vastaan, vaikka jätkä hirnuikin raviradalla joka kierroksella tietyssä mutkassa... :D Asiaan kuitenkin tuli muutos. Tallinpitäjä ylipuhui meidät kisoihin Mäntsälään. Huomenna ne olisi. En ehtinyt ilmoittautuessa ajatella yhtään mitään ja jälkeenpäin menikin panikoidessa päättömästi, kun hevonen on ollut kaikkea muuta kuin hyvä viimeaikoina. Miten ihmeessä saan sen toimimaan? Meinasi ketuttaa, itkettää ja suututtaa, kun tuntui, että minkään näköistä peräänantoa ei olisi saavutettavissa ja luokkakin on helppo B, itseasiassa merkkiohjelmasta on kyse.

Moni muukin kisoihin osallistumisessa aiheutti ongelmia. Vaatetus ja kuolainasia nimittäin. Ollaan ratsastettu kolmipalalla oikeastaan melkein koko Matupelin meillä olo aika. Hyvin on toiminut, mutta viime talvena suupielet aukesivat hevoselta. Syyski löytyi kuolainten renkaat, joiden väliin jäi pojan suupielet. Ostettiin uuden ja ei auttanut. Mentiin sitten vain tutit suupielissä (ja nehän eivät missään nimessä kuulu Matupelin lemppareihin) ja suupielten nippailuilta säästyttiin, mutta koulukisoissahan ei tutteja saa käyttää enkä halua myöskään hevosen suupielien olevan verillä radan jälkeen. Täytyi lähteä kuolainostoksille ja mukaan tarttuivat ainoat Lahdesta löytyneet sopivan kokoiset ja joiden oltiin kuultu olevan suupielille ystävälliset. Sprengerin sellaiset hyvät kolmipalat. Olivat vähän ohuemmat kuin aiemmat, mutta ajattelin, ettei ole pahitteeksi pieni lisäjarru ja terävyys uudessa paikassa ihan kouluaitojen sisälläpysymisen nimissä. Nämä kolmipalat ovat niitä joitain aurigaanisia kuolaimia, missä se keskiosa on jotenkin 45° kulmassa ja niissä oli kolmio, jonka kuului olla vasemmalla puolella ja osoittaa eteenpäin ja joista en mitään tiedä. Silti paras ostos pitkään aikaan! Hevonen toimi, eikä edestä jäkittänyt päättömästi vastaan. En tiedä onko se kuolain kovempi vai ei, kuin edellinen, mutta herranpieksut, että hevonen toimi harvinaisen hyvin! Olin aivan äimänä, sillä hevonen tuntui parhaalle sitten ypäjän. Iloiseksi teki myös se, ettei kuolaimet nipanneet ollenkaan suupielistä. Päästiin vihdoin tuteista eroon! Tuntui oikeasti, että ne kuolaimet sopi Matupelille tosi hyvin. Syytä en tiedä, eikä se haittaa, mutta kuolaimet olivat hyvät.

Kuolaimet ja vähän muuta uutta kivaa!

Vaatteet aiheuttivat ongelmaa, sillä eihän mulla ole kisatakkia, kisapaitaa tai varmaan edes mitään siistiä tummaa ratsastusyläosaa. Ratsastelen huppareilla ja muilla mukavilla paidoilla. En ole niinkään katsellut onko nyt heppaliikkeestä ostettu ratsastuspaita vaiko ei. Tärkeintä on ollut mukavuus ja toimivuus. Tosin kyllä voin sanoa, että ainoa omistamani ratsastuspikee on kyllä hyvä ratsastettaessa: ei kuuma eikä hankala. Silti ei ollut hajuakaan mitä laittaa päälle. Kohti heppaliikkeitä ja löysinkin mustan liivin jonka alle vaan sujautan jotain ilmoista riippuen. Valkeat puolipaikkaiset housutkin löytyivät kaapinpohjalta. niitä on varmaan käytetty viimeksi Koljonvirralla. Kokokin on toisaalta senttikoko 176 ja sanoisinko että hieman isot (kasvunvaralla kun joskus ostettiin....). Niillä mennään siis. Ongelmat ratkaistu!

Uusia juttuja.

Nyt sitten ajattelu vain kohti kisoja ja epäpanikointia. Tavoitteet ovat jälleen pysyä kouluaidoissa, olla keulimatta ja peruuttelematta missä sattuu ja mennä sinne minne sanon, sitä askellalija mitä sanon, sitä vauhtia mitä sanon sekä olla hirnumatta radalla. Muualla jätkä saa ilmoittaa olevansa paikalla niin paljon, kuin sielu sietää, mutta radalla jos hiljaa olisi. Nämä ovat tavoitteet ja jos ne täyttyvät niin iloisia ollaan! Ratsastus on ollut jotenkin kökön tuntuista, eikä mikään ole sujunut, joten siltä osalta ei voi odottaa minkään näköistä onnistumista, mutta ei se haittaakaan: ollaanpahan ainakin yhtä kokemusta rikkaampia tämän jälkeen, sillä ei olla ikinä käyty kisoissa muualla. Eli fiksusti käyttäytyminen on meidän ainoa tavoite! Nokka vaan kohti huomista! Jaiks!

Jurvellusta ja ratsastustaitojen puutetta

Ypäjästä aletaan olla toivuttu kaikin puolin, mutta jotain jäi sieltä mukaan: Matupeli jurveltaa nykyään taas ratsastellessa. Ypäjällä se loppuajasta niin väsähti, että se yritti viedä - ja veikin - ja temppuili vähän enemmän muutenkin.  Usein Matskun tosissaan väsähtäessä se pistää ranttaliksi. Silloin alkaa pienet ja onnettomat keulimisyritykset ja laukassa kuskailu ja edestä jäykistely.

Nyt sitten pääsin yhdelle Siirin tunnille ratsastamaan ja oli huomattavasti hankalampaa, kuin keväällä ja alkukesästä. Videomateriaalia kuitenkin seuloskeltuani meno näytti paremmalta kuin alkukesästä, kuinka kummassa? Huolimatta tästä Matupeli aina välissä "kivettyi" edestä ja pohkeen saaminen läpi oli tosi hankalaa. Tuntuu myös, että hevoseni nyt kesällä lihottua hieman, onneksi vain hieman, en saa millään ilveellä jalkoja sen ympäri, vaan ne sojottavat suoraan kohti maata hevosen mahan estäessä niitä kaartumasta yhtään sinne alle. Tai sitten tästä täytyy päätellä minun olevan kutistunut tai muuten vain kamalan persjalkainen. Lisäksi istuminen vasemmassa laukassa on tosi hankalaa. Peppu ei pysy ollenkaan penkissä. Tuntuu, että omat ratsastustaidot ovat taas ihan hävinneet. Mihin se kaikki edistys ja riemu jonka koin alkukesästä asioiden alkaessa sujua hävisi? Höh!

Toisen Siirin tunnin sai mennä Heikki ja uskoisin, että hyvää teki ainakin Matupelille. Siltä se myös perjantaina tuntui. Itse olin maannut sängynpohjalla useamman illan ja pari päivääkin päänsäryn ja oksentelun kourissa, joten en ollut lähellekään ratsastuskunnossa torstaina. Harmitti, koska olisin mielellään mennyt. Onneksi kuitenkin Heikki pelasti ja taisi Heikki ihan mielellään mennäkin Matskulla. Kehujakin kuulin! Jippii!

Ehkä me vaan Matupelin kanssa tarvitaan enemmän valmennusta ja opetusta ja meuhkaamista että: "ratsasta mari ratsasta". Jälkimmäistä ehkä minä tarvitsen enemmän ja eniten.

Aina ei voi onnistua. Ekassa kuvassa oon ihan kiero kuin korkkiruuvikin, eikä toisessa ehkä sen paremmin mene..