Eihän tämä ajankohtaista ole vielä ollenkaan. Tiedä vaikka se porskuttaa kolmekymppiseks! Silti mietin näitä juttuja joskus. Ostanko uuden hevosen? Mikäli ostan niin hankinko jonkun puoliverisen, uuden suokin, ison ponin vaiko jonkun muun kivan? Vaihtoehtoja on paljon ja aikaa valita. Vai liekö hankin hevosta ollenkaan. Ratsastelen vuokrahepoilla tai palaan ratsastuskouluun.
Kaikista hassuinta tässä hommassa on se, ettei mikään näistä vaihtoehdoista tunnu sopivalle. Uusi suokki olisi ehkä luontevin, sillä kymmenestä harrastusvuodesta kahdeksan on käytetty erittäin suomenhevospainotteisesti. Ongelmana on vain se, että mulla on jo unelmieni suokki. Ei ehkä sellainen kuin suomenmestaruuksissa nähdyt upeat liitokaviot, mutta löytyy jalkaa ja kaulaa ja lyhyt kiva selkäkin, mukava ratsastaa, luonteikas, ystävällinen ja mulle just paras. Muita vaihtoehtoja en edes pohdi nyt, sillä ne menevät niin kaukaa huti että huhheijaa.
Mutta mikä tekee Matupelistä just sopivan mulle? Me ollaan menty päin mäntyä monet kerrat, muutamasti jopa kirjaimellisesti, ja kehitys on lähtenyt menemään perse edellä puuhun useasti, vaan tässä sitä ollaan. Ei meiltä vastalaukka suju kuin toiseen suuntaan ja laukkaväistötkään ei toimi kuin erittäin hyvänä päivänä, mutta hei, haittaako se? Ei mua ainakaan, sillä parasta kuitenkin on yhdessä tekeminen ja elämässä yhdessä eteenpäin meneminen. Ei ehkä kaikilla se ole paras juttu, mutta meillä on. On ihan mahtavaa oppia uutta hevosesta ratsastuksessa sekä muuten, on mahtava opettaa hevoselle uutta ja mahtavaa oppia yhdessä uutta.
Parasta näissä kahdeksassa vuodessa on ollut yhdessä oleminen ja tekeminen estekisoissa kieltoineen ja mökkiteillä päättömästi ja kontrollitta laukkaaminen, vaikka itkua on väännetty miljoonasti ja vitutus on ollut suurta. On Matupeli tullut kirottua maan alle enemmän kuin muutamaan otteeseen asioiden mennessä oikeasti ja leikisti persiilleen ja kun on tuntunut ettei me ikinä opita ja kaikki on perseestä ja me ollaan ihan huonoja. Ehkä me ollaankin ihan huonoja, mutta ei se niin paha juttu ole, sillä me ollaan yksinkertaisesti kasvettu yhtä matkaa. Itse en osannut mitään, kun Matupeli saapui, eikä osannut hänkään. Me ollaan opittu yhdessä! Yhtä matkaa kasvettu kieroiksi ja epäsikiöiksi (oikeasti varmaan ollaan kehitytty vuosien saatossa samaan suuntaan kieroiksi, mikä hankaloittaa esim sitä vasenta laukkaa...) ja se on ollut riemukasta aikaa kokonaisuudessaan - unohdetaan nyt ne kaikki vitutuksen hetket, kun mieleni on tehnyt murjoa Matupeli henkisen nöyryyttämiseni jälkeen rusinaksi kuoppaan.
Huomioikaa kuskin ilme.
Kokeilin muutamaa osaavaakin ponia Matupelin saapumisen jälkeen, mutta onneksi ei vaihdettu! Ei siinä olisi samanlaista kasvutarinameininkiä, etenkin meininkiä, kuin tässä, vaikka kasvitarina saattaisikin olla ja varmasti olisin oppinut enemmän ja olisin nyt parempi ratsastaja mitä tällä hetkellä olen. En mä olisi osaavammalle ponille olisi voinut opettaa varmaan mitään, kun se olis opettanu vaan mua. En olis voinu opettaa laukannostoja, en olis voinu opettaa peruutusta tai mitään muuta, mikä nykyään on meille ratsukkona helppoa. Esimerkiksi Matupeli ei meille tullessaan peruuttanut ollenkaan: hänen mielestä ainoa tie oli siinä vaiheessa ylöspäin. Toki tämä on vaatinut valmentajia ja opettajia ja heidän pitkiä hermojaan, etenkin hermoja luulisin. Meillä on monia päiviä, kun ollaan pelkästään napit vastakkain ja molemmat tuntuvat olevan murhan himoisella tuulella (kyllä meillä tunteet peilautuu keskenään hyvinkin välillä, etenkin kun mua kiukuttaa). Meillä onkin sopimus, että Marin paskana päivänä tehdään jotain keskinäistä kivaa, eikä yritetäkään mitään kiukkualtista.
Mun paras kaveri! Ehdottomasti! (mä en kyllä välttämättä oo Matupelin. Veikkaan että sen paras kaveri on Ninna ja porkkanat ja ruokatädit.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti