Ratsastajan suhtautumisongelmia - tarvitaan rohkaisua!

Kisoihin? Ei. Minäkö? Ei. Matupelillä? Ei. 

Itseasiassa harkitsen kyllä. Mäntsälässä olisi MänRan järjestämät kisat 14.4., tallinpitäjän sanoin "pikkukisat". Ei niitä kuuluisi jännittää eikä kriiseillä, mutta minkäs tiikeri raidoilleen voi? Olen kilpailutilanteita hirveästi jännittävä persoona. Lisäksi olen hyvin kilpailuhenkinen: en anna itselleni anteeksi virheitä ja vaadin itseltäni - ikävä kyllä jossain määrin myös hevoselta - täydellisyyttä. Onneksi kilpailuhenkisyyteni suuntautuu lähinnä itseeni: en suutu itselleni, koska olisin huonompi kuin muut, suutun itselleni koska en ole yhtään parempi mitä olen. Alitajuinen tavoite on aina parempi kuin paras mahdollinen.

Olen ennenkin Matupelillä mennyt helpon B:n ja myös silloisen merkkiohjelman, joka olisi myös näissä MänRan kisoissa kyseessä, tosin uusittu versio. Ihan hyvin onnistui jo tuolloin noin 6 vuotta sitten Matupelillä helppo B. B-merkistä ei puutukaan kuin se 80 cm puhdas rata. Ja mitä uljas luulo-orini olikaan 6 vuotta sitten? Molemmat laukat taipuivat nipin napin ja peruuttaminen onnistui maksimissaan kouluohjelmien vaatiman 4 askeleen verran, jarrutusmatka oli se 400 metriä(ainakin esteillä, muulloin ehkä 200 m) ja pohkeenväistöt olivat eerittäin haasteelliset. Tuollaisella hevosella, joka oli kyllä hyvin kaukana nykyisestä, joka ei vieläkään mene tarpeeksi hyvin ratsastajan mielestä, menin tuosta noin vaan helppoa B:tä itsekään osaamatta juuri mitään.

Tässä maistiaisia, miltä hevonen näytti noina aikoina. Kuva Matskun ostovuoden syksyllä. Ei todennäköisesti B-merkin kouluohjelmaan ollut muuttunut kauheasti uljaammaksi. Ihan varmasti oli isopyllyinen pallomaha kuten tuossa kuvassakin.

Verratkaa vuoden 2005 kuvaa Matupelistä tähän vuoden 2013 kuvaan. Näin pitkin ohjin käynnissäkin ero on melko huomattava. 

Kehittyminen ei ole ollut ollenkaan armollista minulle. Virheet saavat rajummalla kädellä huomiota kuin ennen. Minä en ole tarpeeksi hyvä ja hevonen ei ole tarpeeksi hyvä - lapsena pistin homman enemmän Matupelin osaamattomuuden piikkiin. Vanheneminen ja kasvaminen sekä ratsastus ovat vähän samanlaisia: mitä enemmän oppii, sitä vähemmän osaa. Vaikka toisinaan kirjoitankin, miten nappiin joku valmennus meni, Matsku oli automaatti, ei tilanne ole sen valoisampi tai kovin paljoa edes kehittyneempi kuin huonoinakaan hetkinä. Onnistumisen tunne on minussa vain niin voimakas asettaessani tavoitteet taivaisiin, että niinä hetkinä tuntuu kuin omistaisin osaavammankin hevosen. Toisaalta epäonnistumisen tunteet oikein huonona päivänä ovat niin voimakkaat, että saavat minut melkein toivomaan itseni ja hevoseni kuopattavan samaan kuoppaan miellään heti. Onneksi yleensä äiti on kannustamassa ja rohkaisemassa.

Blogi toimii aivan ihanasti treeni- ja oppimispäiväkirjana kirjoittaessani tänne hyvät ja huonot jutut, koska näin pääsen purkamaan tänne ne muuten mieltä niin paljon painavat epäonnistumiset. Tässä kesken kirjoittamisen olikin pakko vilkaista aikaisempia viestejä. Sielä löytyi hurjasti negatiivisia asioita ratsastuksestani ja siitä toimiiko Matupeli ollenkaan hyvin, aina oli jossain vikaa. Olen oikea valittaja-Maikki! Ehkä pitäisi keskittyä enemmän positiivisiin asioihin. Voisin ainakin yrittää.

Pitää välillä olla kavereita, puspus!

En ole myöskään aloittanut vatsalihastreenejä vieläkään. Olisi jo korkea aika, iik!