Kuolaimia vai rakettitiedettä?

Välillä tuntuu kuolainten valinnan olevan suunnilleen rakettitiedettä, mutta onneksi ei sentään. Vaihtoehtoja on monia ja jokaiselle hevoselle löytyy varmasti toimiva vaihtoehto kuolaimista tai kuolaimettomista.

Meidän puttepoika Matupeli sai ensimmäistä kertaa elämässään suuhunsa kanget tänään. Itseasiassa toista kertaa, ekalla kerralla ihan vain sovitettiin, mutta tämä oli siinä mielessä eka kerta, että ihan ratsastettiin ja mentiin valmennuskin niillä. Poitsu otti kanget tosi hyvin ja rauhallisesti vastaan, vaikka olihan ne vähän jännät, kun suussa olikin yhden raudan sijasta kaksi. Jarru parani huomattavasti ja pystyi muutenkin ratsastamaan mukavan pienillä ohjasotteilla ajoittain. Välillä taas takajalkojen aktiivisuus ja selän saaminen ylös oli todella hankalaa, kun tuntui, että kaikki jätkän aktiivisuus ja aivotoiminta keskittyi siihen, mitä siellä suussa oli. Esimerkiksi heti kun otin kankiohjasta, reagoi poika siihen hidastamalla, jäykistymällä sekä kuuroutumalla kyljistä, vaikka jalassa oli kannuksetkin. Toisaalta ehkä liimakavioisuus oli sinänsä anteeksiannettavaa, kun ne kanget oli ekaa kertaa siellä suussa ratsastettaessa ja pitäähän niihinkin tottua, etenkin 18-vuotiaan ensikertalaisen. :D

Ihan tosi huono kännykkäkuva :( ja maailman innokkain Matupeli. 

Mikäli innostuisin kangista ja Matupeli hyväksyisi ne osaksi elämäänsä sekä niistä olisi niin paljon hyötyä, että ne kannattaisi hankkia, menisi minulla sormi suuhun. Kankia ja bridongeja kun vaikuttaa olevan miljoonia erilaisia ja homman muuttuvan ihan rakettitieteeksi. Millaiset kanget? Millainen on Matupelin suu? Mitä sinne mahtuu? Onko korkea vai matala kitalaki? Kielentila vai ei, pitkä vai lyhyt varsi, paksu vai ohut suuosa? Entäs brigong? Tänään meillä oli nivel oliivirenkaalla, jota hieman epäilen, mutta siihenkään en saa selvyyttä, ennen kuin kokeilen muunlaista kuolainta bridongina. Olisiko bridongin oltava sitten kolmipala, nivel, oliivikolmipala vai oliivinivel vai ihan jotain muuta? Entä kuinka paksu bridong? Niin, että ostetaanko hevoselle vain kuolaimet vai meneekö ihan rakettitieteeksi tämäkin?

Matupelillä ei ole käsittääkseen ollut ikinä aikaisemmin kahta kuolainta yhtäaikaa suussa ja ei meillä mielestäni mitään kovin rikasta kuolainvalikoimaa koskaan ole ollutkaan. Meillä on vuosien varrella ollut muutamia kuolaimia, joista eniten käytetyin on ollut kolmipalanivel. Matupelin meille tullessa aloitettiin juurikin sillä. Pian sen rinnalle tuli olympia, josta ei juuri hyötyä ollut. Vaikka olympia vähän paremmin jarruttikin, oli jarrujen toiminta edelleen hyvin vajavaista. Ympyräongelmien saapuessa hankittiin full cheek nivelkuolain, joka auttoikin kääntymisessä Koljonvirralla. Ruohiksella jossain vaiheessa palattiin taas kolmipalaan ja aina välillä käytettiin full cheekiä sekä maastossa hyödytöntä olympiaa. Jossain vaiheessa meidän kolmipala kului niin, että Matupelin suupielet jäi liikkuvan renkaan väliin ja ostettiin tutit, joista poitsu ei tykännyt yhtään. Päätin joku aika tutteilua sietäneenä sitten ostaa Sprengerin aurigaanisen kolmipalanivelkuolaimen, koska olin kuullut, ettei niissä jää suupielet liikkuvan renkaan ja suupalan väliin, eikä muuten jää! Paras kuolainostos ikinä! Jätkä toimii aurigaanilla  muutenkin tosi hyvin, ei pure kiinni ja kuuntelee, eikä kuolain myöskään saa suupieliä verille, joten tutit pystyi unohtamaan.

Hypätessä on ollut käytössä kolmipalaa, full cheekiä, mahdollisesti olympiaakin, valmentajan full cheekiä, jossa suuosassa oli kuparikierre ja lopulta pelham. Hypätessä on aina ollut ongelma, kun mistään kuolaimista ei ole saanut tarpeeksi jarrua ja rattia. Onneksi keksittiin pelham, vaikka kova kuolain onkin. Muistaakseni Veeran pelham oli lyhyellä varrella, mutta se oli ensimmäinen kuolain, jonka kanssa hyppääminen oli oikeesti helpompaa, kivaa ja jarrullista. Tietysti pelhamilla täytyy kiinnittää käteen enemmän huomiota, mutta pystyin ensimmäistä kertaa ikinä ratsastamaan eteenpäin esteillä ja siitä tuli hyvä fiilis! Sittemmin ne suitset ja pelhamit katosivat satulahuoneesta (tämä on edelleenkin suuri kysymysmerkki). Ostin tilalle käytetyt vastaavat, joissa suuosa oli ohuempi ja varsi tosi tynkä. Kaiken kukkuraksi aurigaanilla toimiva hevoseni ei toimi tällä kuolaimella ollenkaan! Onneksi eivät paljoa maksaneet.

Mua ketuttaa, koska maneesissa tulee niin huonoja kuvia.

Tein myös vähän taustatyötä aurigaaniin liittyen. Olin todella kiinnostunut mitä metalliseosta se on ja yllätyksekseni (tai en nyt tiedä kuinka yllätys se oli) se on hyvin lähellä messinkiä, tarkemmin punaista messinkiä. Aurigaanihan on Sprengerin patentoima metalliseos, joka on 85% kuparia, 11% sinkkiä ja 4% piitä. Ainoa ero aurigaanin ja punaisen messingin välillä on pii, sillä punaisessa messingissä on 85% kuparia ja 15% sinkkiä. En tiedä mikä piin funktio aurigaani kuolaimissa on. Vaikuttaako se väriin, rakenteeseen makuun vai sinkkikatoon? Myöskään en tiedä mikä on kuparin ja sinkin suhde tavallisissa messinkisissä kuolaimissa, että onko se piitä vaille aurigaani, vai onko sinkkiä enemmän? Toisaalta en ole mikään kiistämään aurigaanin toimivuutta, sillä meillä aurigaanikuolaimen hankita oli paraas kuolainhankinta tähän mennessä, enkä usko, että parempaa teen. Tosin Matupelillä ei ole koskaan ollut messinkisiä kuolaimia, joten eroa messinkisten ja aurigaanisten kuolainten välillä en ole voinut tutkia käytännössä, mutta ainakin se aurigaani on hyvä.

Mua ihan harmittaa, kun tosi huonoja kuvia on tällä kertaa, mutta ei mun kamera vaan tolla peruskakkaputkella maneesikuvaukseen sovellu.

Määrätietoinen Matupeli

Haha alkusointu haha, mulla on joku viharakkaussuhde siihen, koska se on niin näppärä, mutta joka ikinen kerta se kuulostaa aivan idiootille.

Tuntuu, että hevoseni tietää tasan tarkkaan mitä se haluaa ja milloin se haluaa. Matupelin mielestä porkkanoidenkin pitäisi tulla luokse sekunnissa, eikä sitten kun palvelijat (me omistajat) ehtivät ne tuomaan. Määrätietoinen se on ollut myös siinä minne mennään ja milloin taluttaessa. Onneksi ikä on tuonut malttia ja myöntymistä - ihan jokainen ruohopuska ei kiinnosta. Turhaan ei meidän poika muutenkaan hötkyile, sillä monikaan asia ei pelota, turhat sivuloikkakoikat on noobeille ja laumassakin alempiarvoiset voi ihan hyvin jättää rauhaan. Matupeli ei kamalasti kiusaa lauman muita jäseniä, ellei Matupelin mielestä joku käyttäydy asiattomasti tai ole just sillä heinäkasalla, mistä arvon herra haluaisi syödä. Tarpeen vaatiessa nakellaan niskoja tai ojennetaan vähän enemmän.

Ratsastaessa Matupeli toimii hyvin, kun ratsastaja on 100% hereillä ja tietää mitä tekee ja milloin. Ratsastajan herpaantuessa edes vähän Matupeli saattaa käyttää tilanteen hävyttömästi hyväkseen ja vaihtaa suuntaa, askellajia tai harrastaa jotain muuta oman mielensä mukaista toimintaa. Onneksi kunnon ja osaamisen kasvettua on kontrollointia ja vahtimista voinut vähentää, vaikka silloin tällöin herra saattaa jotain keksiäkin. Otankin Matupelin kiinni hyvin äkkiä, kun tunnen takapuolessani, että poika alkaa tehdä omiaan. Jos Matupelin saisi takaisin hallintaan helposti kaahauksen jälkeen, tilanne ei olisi niin epämukava, mutta Matupeli kun lähtee niin sitä jarrua saa etsiä aika pitkään. Kun muut ihmiset maneesissa/kentällä huomaavat, että Matupeli ei ole hallinnassa on ratsastaja jo valovuoden verran myöhässä ja peli menetetty. Vaikka vauhti ei olekaan kova eikä kauheasti loikitakaan, ratsastajaa hävettää huutaa maneesissa muita väistämään hevosen tehdessä tyystin omiaan.

Tältä näyttää, kun Matupeli ei ole hallinnassa juuri ollenkaan, eli sangen…. normaalilta?  Muistan tilanteen hyvin elävästi. Piti nostaa vastalaukkaa ensimmäisiä kertoja ja putte lähti painelemaan sellasta ravia että lyhyen sivun seinä sai toimia jarruna.

Myös pystyynnouseminen on hyvin määrätietoista touhua herra Matupelille ja tästä on tullut pieni haaste. Estetunneilla millon mitäkin protestoiden Matupeli koikkelehti ylöspäin ja ohje oli aina eteen, reippaasti eteen, joka tietysti toimi kyseisessä tilanteessa. Nyt kouluvalmennuksissa ja itsenäisesti ratsastaessani haen lyhyitä ja aktiivisia askelia taivutellessa käynnissä, jotta jätkä odottaa ja alkaa kantamaan itsensä sekä astumaan takajaloilla enemmän alle, mahdollisesti jopa suorajalkaisen pökkelöinnin sijaan takajalkoja koukistaen. Pysähdyksestä lähtiessäni liikkeelle Matupeli lähtisi mielellään harppomaan isoja askelia jättäen takajalat suorina meksikoon ja unohtaen odottaa ratsastajaa ja apuja. Liikkeelle lähtiessäni pyrin antamaan pohkeella pienet avut eteenpäin ja samalla yritän kertoa ohjalla sekä istunnalla että snadeja askelia kiitos. Se ei aina kuulu Matupelin suunnitelmiin, joten hänpäs keksii nousta vähän pystyyn, koska estetuntien perusteella sitten mentäisiin reippaasti eteenpäin ja voisi unohtaa ne lyhyet pienet askeleet. Härskiä. En ole käskenyt tässä tilanteessa eteenpäin reippaasti, koska Matupeli tällöin saisi tahtonsa läpi, mutta ei ne surkean pienet keulimisyrityksetkään ole se toivottu asia.

Mitä tehdä?

Kerran estetunnilla meillä oli vähän erimielisyyksiä.

Poniparkki

Mulla oli vaihtelua sunnuntaina heppailun osalta. Kävin moikkaamassa ystävääni Suvia ja hänen kavioeläimiään. Pääsin ratsastamaan suokilla ja ehkä kivoimmalla shetlanninponilla koskaan. 

Tykkään tosi paljon kyseisen suokkitamman ratsastettavuudesta. Siitä tulee ihan mahtava, kunhan vain kunnolla ratsuuntuu. Matupelin ratsatsettavuus on usein niin kamala, että harvoin on voittanutta, vaikka niitäkin on nähty. Poni puolestaan oli yleisesti ottaen ihana, kuten aina (köh, poni-Mari, köh)! Mielettömän kiltti, sosiaalinen ja positiivinen poni ja nopea oppimaan. Käytiin kävelemässä ihan lyhyt pätkä maastossa, jotta tottuu selässä istumiseen ja  super hyvin meni paria kikkailua lukuun ottamatta. 

Matupelillä hyppäsin kokeiluksi satulalla ja kannuksilla nyt lauantaina. Olin ihan myyty, kun kerrankin homma tuntui toimivan järkevästi. Yleensä Matupelillä hyppääminen, edes kavalettien, ei ole ollut helppoa. On ollut pakko varmistella, kontrolloida ja pitää vauhti pienenä, koska muuten ei ole tullut touhusta yhtään mitään. Tällä kertaa pojalta ei hävinnyt jarru eikä ratti kertaakaan, vaikka muutaman kerran askellajia en päättänyt minä. Pystyi menemään reippaammin, vaikkei me ikinä kovaa mennä, eikä tarvinnut pysäyttää seinään (paitsi loppuraveissa, ei kerrota kellekään), eikä ottaa käynnille joka käännöksessä. Olin ihan fiiliksissä. Ehkä me pikkuhiljaa edistytään.

Tänä talvena puomeja ja kavaletteja olen mennyt suurimmaksi osaksi ilman satulaa. Osittain syy on ollut satuloinnin laiskuus, satulan istuimen liika leveys ratsastajalle. Suurin syy on kuitenkin se, että mä istun helpommin alas ja odotan sitä isompaa laukka-askelta/pientä hyppyä, kun sitä satulaa ei ole, enkä kiirehti edelle, jolloin puomi putoaa, kun etupää ei nouse. Ilman satulaa on ihan hyvä mennä niitä maahankaivettuja kavaletteja, kun korkeutta ei kuitenkaan hypätä. Matupelin eläessään korkein hyppäämä este onkin kaiketi irtohypytyksessä 70-80 senttinen, joten en tiedä kannattaako enää 18-vuotiaaksi kääntyvällä kauheasti korkeutta lisätä, kun ei ole ikinä varsinaisesti korkeaa hypätty. Mene ja tiedä, mutta pääasia on, että on kivaa ja opitaan uutta, eikä meillä myöskään ole mitään esteitä vastaan!

Vastalaukkaa senioriruunalle

Ollaan kokeiltu vähän vastalaukkaa Karkkolaisen vuosi tai kaksi sitten antamien ohjeiden mukaan. Ei jotenkin tunnu helpolta saada 18-vuotias ruunan rutale ymmärtämään, että laukkaa ei ole pakko mennä myötälaukkana, vaikka koko ikä on niin tehty. Kaiken kukkuraksi Matupeli on keksinyt laukan vaihtamisen parilla raviaskeleella, puolikkaalla raviaskeleella tai ilman raviaskelia, kun vastalaukassa tulee kaarevaa tietä yhtään vastaan. Vastalaukan harjoittelua ei tunnu edistävän Matupelin oma-alotteinen laukanvaihtojen harjoittelu saati mielipiteet, että Mari on ihan väärässä vastalaukka-ajatuksinensa.

On vastalaukkaharjoituksista ollut ihan hyötyäkin! Matskun laukka ihan kaikin puolin on ketteröitynyt takapuoleen tuntuvasti, mutta tietysti muiden silmiin ei välttämättä. Myös se vastalaukka on parantunut hieman, sillä vastalaukka nousee huomattavasti helpommin, kuin aikaisemmin. Mikäpäs meillä äheltäessä! :D

Loppuun vielä kuva Matskun ravista, joka oli aivan mieletöntä! Poitsu ihan viitsi koukistaa takajalkojaan ja tuoda niitä alle ja myös etupää oli kevyt: Matupeliksi tosi ilmava ravi. Heikki ratsasti Matskua meidän mummolareissun aikana ja teki pojalle hyvää :) Kiitos Heikki! ps. Loimi oli enemmän ratsastajalle kuin hevoselle.