Vielä pitää jaksaa!
Hilpeää menoa.
Oli taas tiisatina estetunti ja se antoi paljon, vaikka tunnilla fiilikset vaihtelivatkin. Taas mentiin pelhamilla ja ratsastajalla ei ollut turvaliiviä tällä kertaa - luotto pelhamilla toimivaan hevoseen oli suuri. Tähän mennessä olen lähes aina hypännyt turvaliivin kanssa, sillä thiedemann-apuohjalla ja kolmipalalla tai valmentajan fullcheekillä mentäessä ei ole kontrolli ollut kovinkaan hyvä. Tällöin turvaliivi on ollut kolmessa tarkoituksessa, joista yksi on yli muiden. Turvaliivi on päälläni suojaamassa, jos rämähdän jonnekin ikävästi Matupelin keksiessä jotain. Ainoa ongelma on ehkä se, etten Matskulta ole tipahtanut varmaan 4 vuoteen tai yli, joten mahdollisuudesta tipahtaa huolimatta on se ollut kovin epätodennäköistä ja nollakontrollista huolimatta ei edes läheltäpiti tilannetta ole tullut (Matupelin selässä... Lavita olikin eriasia :D). Toinen syy turvaliivinkäytölleni on sen jämäkkyys. Heikko keskivartalonhallintani aiheuttaa ongelmia mm. hyvin satulassa pysymisessä ja istunnassa. Turvaliivi on vetänyt yläkropan niin pakettiin että ei ole päässyt yläkroppa kiemurtelevaksi matomatalaksi. Kolmas ja suurin syy on ollut henkinen tuki. Turvaliivin ollessa esteillä päällä uskalsin paremmin ratsastaa pehmeämmänkin kuolaimen kanssa kuin ilman turvaliiviä. Ilman turvaliiviä keskityin vain siihen ettei Matsku tee mitään kakkaa, etten vain tipahda (pitkä tauko tippumisten välillä aiheutti pienen suuren jännän tippumisia kohtaan) ja unohdin ratsastaa. Turvaliivi aivopesi minut jättämään Matupelin hölmöilyt omaan arvoonsa ja keskittymään ratsastukseen, jolloin pöljäilyiltä vältyttiin, vaikkei pojan pöljäily edes kummoista ole.
Tunnilla tehtiinkin sitten meille aika vaikeita juttuja, niin ratsastajalle kuin hevosellekin. Mentiin puomien ja kavalettien lisäksi laukassa puomeja ympyrällä. Puomeja oli kolme ympyrän avoimella sivulla ja ne olivat innarivälillä. Keskimmäisestä puomista kasattiin kavaletti harjoituksen jossain välissä. Tämä harjoitus oli hyvin vaikea, sillä laukka ja kaarevat urat eivät ole vahvuutemme, eivät ainakaan esteillä. Matupeli kaatui sisään, lavat tuli ulos vasemmassa kierroksessa. Itse unohdin välillä istua alas, ratsastaa, pitää ulko-ohjan tuen vahvana ja käyttää sisäpohjetta kaatumisen estämiseksi ja monta muutakin asiaa meni pieleen. Suorastaan usko meinasi hommaan mennä, kun ei ottanut sujuakseen. Kaikesta pieleenmenneestä sähläyksestä jäi kuitenkin hyvä mieli: sain muutaman ahaa-elämyksen Matupelin nappuloista ja siitä, miten ratsastaisin enemmän oikein. Veera on aivan loistava valmentaja, sillä sieltä en ikinä lähde tyhjin käsin!
Mielestäni valmennuksissa saa mennä pieleen ja välillä kuuluukin, vaikka onnistuneita suorituksia ja ahaa-elämyksiä sieltäkin tarvitaan. Silti siellä ei olla kisoissa, joissa haetaan hyvää ja onnistunutta parasta suoritusta ruusukkeella koristeltuna. Valmennuksissa ei tarvitse onnistua heti, eikä olla täydellinen. Siellä ollaan oppimassa ja on hyvä, että välillä rimaa nostetaan liian vaikeaksi. Minulla kokoaikainen liian vaativa harjoittelu vie helposti maun hommasta, mutta niin tekee myös liian helpotkin harjoitukset. Luulen, että ihmisen kehittymiseksi täytyisi vaatimustason olla suurimman osan aikaa taitotason ylärajalla hipoen välillä rajan ylittämistä. Tätä kehittymistä tukee välillä radikaalit ylitykset ja liian vaikeat tehtävät ja superhyvät onnistumisen ja itsevarmuuden tunteen luovat helpommat jutut. Siksi onkin tärkeää, että valmennuksista ei lähdetä tyhjin käsin. Valmennukset ovat kehittymistä varten ja miten se onnistuu, jos valmennukset eivät anna mitään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti