Tuliaiset Ypäjältä!

Oli sennumeeting. Oli. Äitini saapuessa perjantaina 2. päivä elokuuta hakemaan meitä Ypäjältä oli ilmeisesti vastassa väsynyt tytär ja väsynyt hevonen.

Viikko oli mahtava! Se antoi paljon ja siinä oli uusia kivoja juttuja ja uusia ihmisiä. Oli teoriassa maastaesittämistä, juoksuttamista, ratsujen yleisimpiä sairauksia. Oli taidehärpätystä ja horsebiciä (jotka onnistuneesti missasin) sekä hevosurheilumuseokierros ja ypäjän hevoskaupoissa kiertely. Kaksi tuntia päivässä ratsastusta, karsinansiivous myös kahdesti päivässä, paljon hyvää ruokaa, etenkin tuoreita sämpylöitä ja leirikisat!

Ratsastuksesta ja tallielämästä Matupeli väsähti täysin. Se oli kahtena viimeisenä päivänä niiiiin vetämätön, että en muista milloin olisi ollut niin väsynyt hevonen mun alla. Luulempa, että olin itsekin jo niin väsynyt hektisestä leirielämästä, ettei ratsastukseni myöskään ollut skarpeinta. Hevosen väsyminen alkoi näkyä takapäässä ekana. Kyllä se etupää jaksaa, mutta peppu ei, kun näin pahasti väsytään. Sen huomasi vasemmassa laukassa pyllyn valuessa sisälle ja oikeinpäin rennoksi(huomio! Matupelin ja Marin osaamistaso-mittakaavalla!) ratsastaminen hankaloitui, takapää ei enää tullut alle, vaikka kuinka yritin, ja jätkä yritti viedä laukassa kovaa ja minne sattuu! Eipä ole kevään estekaahauksen jälkeen yrittänyt ollenkaan yhtään missään välissä viedä. Se yllätti. Tästä väsymyksen määrästä johtuen meidän torstai-iltapäivän ratsastustunnin ohjelma meni pieleen: oltiin juhlakentällä tekemässä rataharjoitusta ja avattiin rata tervehdyksessä keulimalla. Hups. Hävetti ihan katsoa videota rata-harjoituksesta (kiitti Suvi, kun kävit meitä katsomassa ja kuvaamassa sen!), koska en muista milloin olisi niin huonosti oikeasti mennyt ja takapäätyöskentely, joka ei muutenkaan ole meidän vahvuutemme, olisi ollut niin onnetonta.

Tästä puheenollen päästään leirikisoihin! Meidän ensimmäiset kisat ehkä kuuteen tai viiteen vuoteen. Ratana oli helppo B:3 ja jännitti paljon. Asetin vain pari tavoitetta, sillä meno oli hyvin onnetonta jo rataharjoituksessa: ei nousta pystyyn alku- eikä lopputervehdyksessä, yritetään pysyä kouluaitojen sisällä, vaikka kaverit jäävätkin niiden ulkopuolelle, pysytään minun määräysvallassani tien ja vauhdin suhteen laukassa ja minä muistan radan. Tavoiteet ylittyivät. En rehellisesti ymmärrä, miten kykenimme saamaan 60% niin onnettomalla ja holtittomalla ja peputtomalla menolla. En ymmärrä. Matupeli oli kaukana kuin kuu auringosta, siitä mitä se on silloin kun se jaksaa ja hommat onnistuu. Silti kahdesta rikosta, jotka eivät edes, kumma kyllä, numeroissa näkyneet, huolimatta rata oli aika tasaista 6-6,5 pistettä. Yksi vitonen ja pari 5,5, mutta muuten hyvin tasaista. Siistiä sinänsä!

Ylempänä pieni kuvankaappaus videolta ensimmäisestä Matupelin omasta tervehdyksestä, joita poitsu esitti peräti kaksi. Muuta kuvamateriaalia ei sennuilusta olekaan leirin tiiviin aikataulun vuoksi (höh!), vaikka olisi ihan mahtavaa ollut kuvata kaikkea ja sitten kotona selailla, että tuolla nyt ollaan oltu ja tällaista kaikkea tehty. Käytiin jopa kahlaamassa rivieralla Matupelin kanssa, vaikka ensimmäisellä kerralla yrittäessämme ei ihan onnistunut, mutta tokalla sujuvasti veteen marssittiin!

Matupeli oli leirin jälkeen monta monituista päivää ihan väsynyt ja tuntui, ettei takapäätä ollut olemassakaan. Nyt reilun viikon kävely-hortoilun jälkeen alkaa tuntua takapään paluu hommiin. Oli se poitsu söpö, kun kotiin palattiin. Hirnui ja ei malttanut kopissa pysyä ja kääntyi ja tipahti lastaussillalta niin vauhdikkaasti, ettei itse edes tajunnut, laumakavereita ei oltais voitu jättää, kun käytiin aidan vieressä morjestamassa ja yksi laumakaveri klenkaten ravasikin aivan viereen hörisemään. Nyt on taas Matupelin seesteistä elämää hetkellisesti järkytetty tarpeeksi Josko kohta oltaisi molemmat toivuttu!