Tykkään tosi paljon kyseisen suokkitamman ratsastettavuudesta. Siitä tulee ihan mahtava, kunhan vain kunnolla ratsuuntuu. Matupelin ratsatsettavuus on usein niin kamala, että harvoin on voittanutta, vaikka niitäkin on nähty. Poni puolestaan oli yleisesti ottaen ihana, kuten aina (köh, poni-Mari, köh)! Mielettömän kiltti, sosiaalinen ja positiivinen poni ja nopea oppimaan. Käytiin kävelemässä ihan lyhyt pätkä maastossa, jotta tottuu selässä istumiseen ja super hyvin meni paria kikkailua lukuun ottamatta.
Matupelillä hyppäsin kokeiluksi satulalla ja kannuksilla nyt lauantaina. Olin ihan myyty, kun kerrankin homma tuntui toimivan järkevästi. Yleensä Matupelillä hyppääminen, edes kavalettien, ei ole ollut helppoa. On ollut pakko varmistella, kontrolloida ja pitää vauhti pienenä, koska muuten ei ole tullut touhusta yhtään mitään. Tällä kertaa pojalta ei hävinnyt jarru eikä ratti kertaakaan, vaikka muutaman kerran askellajia en päättänyt minä. Pystyi menemään reippaammin, vaikkei me ikinä kovaa mennä, eikä tarvinnut pysäyttää seinään (paitsi loppuraveissa, ei kerrota kellekään), eikä ottaa käynnille joka käännöksessä. Olin ihan fiiliksissä. Ehkä me pikkuhiljaa edistytään.
Tänä talvena puomeja ja kavaletteja olen mennyt suurimmaksi osaksi ilman satulaa. Osittain syy on ollut satuloinnin laiskuus, satulan istuimen liika leveys ratsastajalle. Suurin syy on kuitenkin se, että mä istun helpommin alas ja odotan sitä isompaa laukka-askelta/pientä hyppyä, kun sitä satulaa ei ole, enkä kiirehti edelle, jolloin puomi putoaa, kun etupää ei nouse. Ilman satulaa on ihan hyvä mennä niitä maahankaivettuja kavaletteja, kun korkeutta ei kuitenkaan hypätä. Matupelin eläessään korkein hyppäämä este onkin kaiketi irtohypytyksessä 70-80 senttinen, joten en tiedä kannattaako enää 18-vuotiaaksi kääntyvällä kauheasti korkeutta lisätä, kun ei ole ikinä varsinaisesti korkeaa hypätty. Mene ja tiedä, mutta pääasia on, että on kivaa ja opitaan uutta, eikä meillä myöskään ole mitään esteitä vastaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti