Nyt on pakko avautua! Mulla tekee mieli hyppäämään. Aivan tositosi paljon.
Katsoin viime kevään hyppelyvideoita ja ai että oli kivan näköstä touhua viimesessä videossa. Muistan tosi hyvin fiilikset sen tunnin jälkeen. Tunnin aikaiset fiilikset oli kylläkin kaikkea muuta kuin voitokkaat, mutta muurin ylitettyämme, innarijutut selvittyämme sekä volttipuomihässäkän selätettyämme oli tosi mahtava fiilis. Harmi vain, että seuraavana päivänä hevonen ontui ja sillä meni yllättävän pitkään saada perspuoli täyteen toimintaan.
Nykyään persaus toimii ja välillä mennään vähän puomeja ja minikavaletteja itse, muttei varsinaista estetuntia olla menty viimeisimmän videoidun estejutun jälkeen. Harmittaa ihan sikana, mutta kyllä mua kans pelottaisi mennä uudestaan hyppäämään, vaikka maahankaivettuja esteet olisivatkin. En voisi luottaa siihen, että hevonen kestää eikä käy mitään. Saattaa se olla ihan turhaa pelkoa, mutta Matupeli on se mun ainoa treenikaveri tällä hetkellä, äärimmäisen rakas lemmikki ja perheenjäsen, joten en vain uskalla riskeerata omalla toiminnallani tämän hetkistä tilannetta, kun kouluratsastus on kuitenkin meidän/mun juttu enemmän. Tarhassa voi sattua myöskin mitä vaan, mutta sitten sattuu, se on hevosten touhuja. Minun itseni ei kuitenkaan tarvitse riskeerata Matupelin takapään toimintaa hyppäämällä, kun pojalla otti jokainen estetunti kunnon päälle viime keväänä jo muutenkin, ontumiseen asti, vaikka voihan sitä sileälläkin ratsastaessa sattua mitä vain.
Vuoden vaihtuessa huomattiin äidin kanssa, ettei Matupelin takapää enää "muljahtele" ja se kesti jo tosi hyvin rasitusta ja rakempia treenejä. Mä en tiedä miten muuten selittäisin sen kuin sanalla muljahtaa, miltä poitsun takapään toiminta pitkään ontumisenkin lakattua selkään tuntui. Etenkin isoissa askelissa ravissa ja maastossa reippaassa käynnissä sitä tapahtui, nykyään onneksi todella harvoin. En kertaakaan itse nähnyt, miltä se ulospäin näytti, mutta selkään se tuntui, kuin toinen takajalka muljahtaisi alta sille astuttaessa tai jokin muu paikka peräpäässä muljahtaisi. Matupelin peppu menee välillä nykyäänkin tosi rankasta treenistä väsyneeksi ja sen huomaa siitä, kun toinen takanen ottaa lyhyempää askelta tai se ei jaksa tuoda takaosaansa alle kunnolla. Silloin myös helposti tulee niitä "muljahdukia", vaikka hyvin harvassa ne ovatkin nykyään. Koko ajan se silti on ollut parempi ja peppu jaksaa paremmin.
Eilen menin myös ravipuomeja ilman satulaa ja korotettua maapuomia laukassa. Matupeli nautti ja puomit teki hyvää sen päälle ainakin. Pitkästä aikaa hevonen tuntui myös todella kivalle ratsastaa muutenkin (vaikka se pari kertaa menikin vähän oman mielensä mukaan) ja se oikein skarppasi, jolloin laukka keveni ja ravista tuli tahdikkaampaa. Ollaan nyt jumitettu todella rasittavassa tilanteessa, kun ei mene hyvin eikä huonostikaan. Aikaisemmin on sujuminen ollut todella vaihtelevaa. On ollut tosi huonoja päiviä, jolloin on ihan kiukuttanut kotiin tullessa, ja niitä superhyviä päiviä, kun Matupeli on tuntunut parhaimmalta hevoselta ratsastaa ja mennytksin hyvin. Ollaan vuodessa kehitytty lisää, mutta tällainen tasainen junnaus puuduttaa ja turhauttaa. Nyt multa vaaditaan kärsivällisyyttä ja se ei aina ole vahvin puoleni. Motivaatio ei meinaa tällaisessa tilanteessa riittää, kun ei hommat etene. Nyt tarvittaisi ehkä jotain uutta inspiraatiota tai tsemppiä tai mun kärsivällisyyden kasvamista.
Mulla oli aikaisemminkin jo pieni mieliteko esteille, mutta se unohtui kankien kanssa sählätessä. Tutkin jo erilaisia vaihtoehtoja hyppäämiselle rastastuskouluista lähtien (kääk!). Mänraa ja Okeroisia lähinnä katselin, mutten saanut aikaiseksi mitään. En tiedä yhtään, mitä tehdä tälle estehingulle. Etsinkö lainaheppaa, jolla osallistua Veeran tunneille, menenkö jonnekin ratsastuskouluun hyppäämään 8 hengen tunnille vai miten tyydytän estevillitykseni? Tyydynkö vain Matupelillä pieniin puomitehtäviin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti